maanantai 6. marraskuuta 2017

Tulivuori ja Batman

Bordercollie on mahdollisesti tapaturma altis rotu ja Muusa on vielä enemmän tapaturma altis koira. Muusa luulee olevansa batman ja voivansa lentää ja tehdä ihan mitä vaan ilman fyysisiä rajoitteita. Muusa voi kääntyä jarruttamatta ja juosta ihan täysillä ihan missä vaan ja pompata kuinka korkealle vaan ja tehdä vaikka voltin. Eikun hetkinen? No aika paljon se kestää ja pelastaa kun kroppa on kumimainen ja lihakset lötkeät, mutta supersankarin voimat on vaan Muusan pään sisällä sittenkin. Aina sitä lenkillä miettii miten koirat pysyy ehjinä ja jännittää ja kaitsee niitä liikkumaan turvallisemmin, mutta nyt kävi varotoimista huolimatta juuri niin kuin se pieni pelko takaraivossa varoittelee. Alkulenkki Muusa remmissä turvassa, sitten alku juoksut tarkan silmän alla sormet ristissä. Tyytyväisenä alan sienestämään kun koirat menee järki kädessä jo. Ei mennyt sittenkään, huomaan Muusan mun vieressä, sydän pomppaa kurkkuun. Katson mikä Muusalla on, nään kolme jalkaa maassa. Muusa maahan rauhoittumaan, jospa se vain kolahti. Jatketaan matkaa, edelleen kolme jalkaa. Nyt kävi pahasti, Muusa ei pienestä onnu tai kolhuista välitä. Ei löydy mitään tassusta tai haavoja, aristaa oikean takajalan polvea. Soitto kaverille minne päivystykseen mennään ja spekulaatio mikä mennyt rikki, missä olisi nopeasti ortopedi, ristari todennäköisin. Muusa syliin ja autolle. Itkuinen soitto Saralle siitä kuinka en selviä tästä, jos Muusa ei toivu tai jos siitä pitäisi tulla kotikoira. Ja siitä kuinka en enää ikinä ota yhtään koiraa kun ne niin todennäköisesti loukkaantuu tai on joku muu sairaus joka vähintäänkin doping-sääntöjen takia estää kilpailut missään lajissa. Ja siitä kuinka ei sitten kiinnosta enää mikään koiraharrastuksiin liittyvä, ihan hullun hommaa. Ja siitä kuinka ikävää oli pitää Muusalla pitkä kevyempi kesäloma/kausi, kun se olisi niin paljon mielummin vaan tehnyt paljon ja kaikkea. Niinkö me käytettiin meidän viimeiset kuukaudet. No jos jotain positiivista, niin olin hyvin tyytyväinen siihen, että olen osannut arvostaa kaikkia Muusan kanssa kokemia ja tekemiä juttuja niinkuin viimeisiä, koska koskaan ei tiedä huomisesta.. Siihen on Moonan jälkeen oppinut varautumaan ja lapsellisen optimistinen asenne on muuttunut realismiksi.
Alkuhätääntymisen jälkeen pystyin keskittymään tärkeimpään, eli mihin pääsee hoitoon ja mistä löytyy osaavaa apua mahdollisimman nopeasti. Paljon puheluita. Samalle iltaa päivystykseen jalka kopelointiin ja seuraavana päivänä lisätutkimuksiin. Löytyi polven kohdalta 7cm syvä pistohaava ja ultrattiin nestettä nivelen ulkopuolella ja iso musta möntti, joka varmaankin verenpurkauma. Rakenteissa ei näkynyt vikaa. Eli haavaa ja isoa ruhjetta enempää ei löydetty. Rauhoituksessakin testattuna ristarit oli ok. Meillä saattoi käydä hyvä tuuri. Magnettia ei vielä lähdetty tekemään. Kipulääkettä ja tujut antibiootit tulehdusta estämään.
Nyt on kulunut 1kk tapaturmasta ja Muusa liikkuu ravia hyvin, välillä istuu, makaa ja seisoo symmetrisesti, välillä ei. Edistymistä tapahtuu, mutta hitaasti. Pienillä remmipissatuksilla mennään vielä. Lihaksissa on pientä toispuoleisuutta. Kraniossa on käynyt ja se on auttanut silminnähden kehon symmetrisempään käyttöön. Kylmähoitoa on saanut kotona päivittäin. Huomenna mennään vasta fyssarille katsomaan, jos jumppia voisi aloittaa ja siellä toivottavasti vähän selviää millä aikataululla voi mahdollisesti nostaa liikuntaa. Kuukauteen on mahtunut paljon liikkeen kyttäystä ja huolta, toiveita ja pelkoja. Nyt näyttää jo aika hyvältä, mutta vielä ei tietysti voi olla varma toipuuko jalka ajan kanssa vai ei. Ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta. Toissayönä näin painajaista että Moona ja Muusa piti kumpikin lopettaa ja mun piti itse pistää ne piikit. Viime yön unessa Muusa seisoi korkealla kivellä muka kuntoutuneena, mutta jalka oli yhtä holtiton kuin vastasyntyneellä varsalla. Noh, todellisuus ei onneksi ole yhtä synkkä ja karu. Kyllä se jalan kyttääminen ja tarkkailu on tullut rutiiniksi, mutta en sitä jatkuvasti stressaa. Viikonloppuna Muusa hengaili rauhallisesti vapaana meidän läheisen aidatun lasten leikkikentän lähellä ja löysi puskasta pallon. Ensin katsoi muo ja totesi että olen muuttunut tylsäksi omistajaksi ja ilme kirkastui kun keksi viedä sen verkkoaidan toisella puolella kuikuilevalle lapselle. Muusa työnsi pallon aidan ali ja pikkumies tuuppasi sen varovasti takaisin. Muitakin lapsia ja äitejä  tuli ihailemaan Muusaa. Kukaan ei valittanut vapaana olevasta koirasta ja Muusa oli niin onnellinen siinä häntä heiluen ja pylly pystyssä nauttien pienestä leikistä.

Etna on äitiinsä tullut, ja ehkä Riski isäänkin, jolla taitaa olla myös törmäilyauton piirteitä. Etnalla ei ole niin lötköt lihakset, mikä auttaa pystyssä pysymisen kanssa. Tulivuori-ominaisuus taas tuo lisää riskejä. Etna ei tosiaankaan ole alusta eikä ääni arka. Etna ei osaa pelätä itsensä satuttamista. Etna ei taitaisi pärjätä luonnossa. Jo pienenä se hyppäsi yli metrisestä umpiaitaparvekkeesta könyten yli kohti tuntematonta, onneksi ekasta kerroksesta. Etna haluu mukaan, Etna tulee mukaan. Etna menee vaikka läpi harmaan kiven. Tai puun, johon se on kahdesti törmännyt Malkinin kanssa lenkkeillessä. Kerran runkoon kun ei ehtinyt hypätä. Kerran en nähnyt muuta kuin ulisevan takaisinpäin kipittävän etnan pää kallellaan. Olin melko varma että se sai aivoverenvuodon ja menetän sen. Tunnin päästä Etna palautui. Etna rakasataa hypätä auton häkkiin kun sai siitä muutaman kerran nuorena namin. Etna teke kaiken tuultakin nopeammin, nopeammin kuin minä ehdin avata häkin oven. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun se on täysiä hypännyt päin häkin ovea. Etna ei oppinut, koska Etna ei välittänyt, Etnaa ei haittaa että sattuu? Etna on terästä? Minä opin nopeammin varomaan Etnan puolesta, käsi eteen aina.

Vannoin että Muusa ei juokse enää muiden kanssa metsässä jos toipuu. Etnan ei myöskään pitäisi juosta. Malkin ja Moona saa juosta, niillä on itsesuojeluvaisto. On nekin itseään ehtinyt metsässä satuttaa. Moona on pari kertaa reväyttänyt jalan. No Malkin on tainnut kerran pudota puomilta ja jalka tuli hetkeksi kipeäksi. Ne ei kuitenkaan käyttäydy hengenvaarallisesti. Voiko tätä verrata siihen että hienoimpia kilpahevosia tarhataan yksin omaan pikku plänttiin ja seisotetaan turvallisessa boxissa ettei mitäön satu. En tiedä, mutta kyllä ne kotikoirinakin tarvitsisivat erityis suojelun.

Muusa ja Etna on täynnä hyviä harrastuskoiran ominaisuuksia. Alkuun Etna tuntui vähän liian hullulta Muusaa ja Malkiniin tottuneena. Nyt alan taas nauttia siitäkin, siitä tunteesta kun on veitsen terällä. Mietin, että jos ikinä vielä otan uuden koiran, haluan semmoisen normaalin, joka vaikka saattaa jännittää joskus jotain ja miettii onko normaalia kun keinulla putoaa korkealta ja rämisee vähän.

Oon taas miettinyt, että mitä jos koiraharrastus olisi itselle vain semoinen mukava harraste muun elämän rinnalla. Semmoinen stressitön ajankulu ja pieni ilo arjen keskellä. Silloin ne alamäet ja ennenaikaiset eläköitymiset ei niin paljon satuttaisi. Mutta sitten mietin, että ne onnistumiset ja ilon tunteet, jonkun asian saavuttaminen mihin on laittanut ison palan ajatuksista ja elämästä. Ei se sitten varmaan niin paljon antaisikaan. Ja mietin että niin se taitaa mennä elämässä muutenkin, ne parhaat asiat vaatii paljon työtä tai epäonnistuessaan myös satuttaa eniten. Joko täysillä tai ei ollenkaan siis!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Tapahtumarikasta aikaa

Pitkästä aikaa täytyy päivitellä lyhyesti kuulumisia tänne. Kesä on ohitse, ja niin paljon on kaikkea tapahtunut.

Muusan agiliitelyt lähtivät sujumaan ja päästiin jopa karsinnoissa sijalle 9, eli lähdettiin edustamaan suomea pm-kisaan ruotsiin. Aika huikea fiilis oli vetää maajoukkuevaatteet niskaan. Ja hauskaa mennä laivalle ja reissuun pikku Muusan kanssa, kun ei tarvii miettiä miten se pärjää hoidossa. Muusa on kyllä kiltein ja helpoin koira ottaa mukaan mihin vaan. Joka radalla tuli ohjaajalta pikku mokat, mutta hienosti me vedettiin tuloksista huolimatta. Siitä asti on Muusa pitänyt taukoa agilitysta ja olen keskittynyt nuorison treenaamiseen.
Hakumetsään ja vähän tottikseen ja tokoon on Muusakin päässyt mukaan. Hakukolmosesta on tehty yksi 2- ja yksi 1-tulos. Vielä keväällä pitäisi yksi tulos tehdä, jos mielitään pk-smiin. On se vaan ihan huikean hieno koira ja olen kyllä niin kiitollinen että mä oon saanut sen.

Malkin on korkannut agiuransa 3xhyl radalla. Osattiin kepit ja kontaktit, mutta radan tekemisessä oli vielä pientä säätöä. Malkin menee jo ihan hienosti välillä, mutta ihan ei ole vielä syttynyt ja mene aina täysillä. Se on hyvin kyllä motivoitunut, mutta tällä hetkellä kovin tehtävä orientoitunut vielä. Ratatreeniä pitäis tehdä enemmän. Tottis sujuu paremmin jo mielentilallisesti, ehkä bh-koetta voisi jo alkaa mietiskelemään.

Etna pieni on omanlaisensa kahjo bordercollien alku. Tai onhan se jo tullut 1.5v, eli iän puolesta aikuinen. Sen kanssa on aika mahtavaa treenata, kun on niin innokas ja nopea oppimaan. Korkea tempperamentti saa sen tekemään kaiken super nopeasti ja tarjoaa myös kaikkea tekemistä aktiivisesti. Röyhkeyttä ja asennetta on enemmän kuin emässään. Agilityssa se on ollut melko haastavakin, kun kaikki pitää tehdä kovempaa mihin kropanhallinta ja taidot riittää. Tuntuu että kaikki mahdollinen pitää purkaa palasiksi ja oikeasti opettaa. Etna ei mieti ja hidasta jos joku menee pieleen, vaan kiihdyttää ja lisää vähän tehoja. Ei ole yhtään saman tuntuinen kuin Muusa, reagoi paljon nopeammin ja kääntyy tiukemmin. On semmoinen tulinen pikku raketti, kun taas Muusa on junamainen ja letkeä.

Moona oli kesän äidillä maalla, ikävähän sitä tuli. Nyt on kotona, ja huomaan ettei asfalttikävelyt ja meidän lenkkitahti ole tehnyt hyvää. Voi paremmin kun saa omaan tahtiin touhuta pihalla. Oon vähän opettanut sille temppuja aktivoinniksi. Virtaa olisi vaikka mihin. Pian on Moonalla 8-synttärit jo.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Helmikuu

Päätähti kisakoira Muusa on jatkanut rikkonaista elämäänsä. Kennelyskä lepo ja kevennetty liikunta remmissä asfaltilla sai tassunpohjat kulumaan. Nopeasti onneksi paranivat kisakuntoon. Sitten on putoiltu puomilta ja paha liukastuminen lumen alla olevalla piilojäällä. On käyty kraniossa ja fyssarilla sekä lomailtu treeneistä. Nyt kun treeni aloitettu, niin tuntuu vähän vetävän jumiin. Aito urheilija ei tervettä päivää nää, vai miten se nyt meni. Noh, koira on hengissä ja liikkuu kuitenkin hyvin, että oikeasti olen siitä kovin onnellinnen. On kisattu hurja määrä ratoja ilman nollan nollaa, sisältäen eo-karsinnat. Hyviä ratoja ja jokunen säätö rahakin. En ymmärrä, miten taso kisoissa laskee ja treeneissä havaittavissa kuitenkin selkeää kehittymistä. Muusa on todella osaava koira ja hurjan hyvin ohjauksessa, niin ihan ärsyttää miten en sen kanssa saa nollia tehtyä. Ihan kuin joku kirous. Virheitä on tullut kepeillä enemmän kuin yleensä, mutta melkein aina radat kaatunut omaan puutteelliseen ohjaukseen. Oikea kisavire ei ole löytynyt. Viime vkl käytiin tauon jälkeen kisaamassa, ja ensimmäisen huonon radan jälkeen teimme vihdoin kaksi nollaa. Tuntui jotenkin, että joku lukko aukesi ekan nollan jälkeen ja toinen tuli sitten itsestään. Optimistina ajattelisin, että tästä se voisi taas lähteä, ja tuli luottoa, että kyllä me osataan tehdä nollia. Tunnelmat starttiviivalla oli itsellä jännittyneet, mieleen hiipi ajatus taas siitä, että miksi täytyy kisata, kun treenaaminen on kivempaa. Onnistuneilla radoilla löysin kuitenkin hyvän keskittymisen koko radan ajaksi, luoton koiraan ja huolellisuuden ilman varmistelua. Jostain mielen jutuista ne kisa onnistumiset suureksi osaksi on kiinni. Pelottaa etten koskaan saa noin täydellisesti omiin käsiin sopivaa koiraa, niin toivon todella että Muusa pysyisi kunnossa ja osaisin nauttia jokaisesta agiltynpätkästä sen kanssa :) 

Moona on saanut treenata aina joskus jotain. Eilen se pääsi tokoilemaan niinkuin ennen vanhaan. Se tekee todella hyvin ja kuuntelee, vaikka takana on vaan taukoa ja miten sattuu tekemistä. Tuli taas kovin haikea olo. Moona tuntuu niin tutulta ja tietäisin miten sitä treenaisin ja mitkä on ongelmia ja miksi. Semmoinen dejavu olo. Moona on niin liikuttavan onnellinen kun pääsee hommiin. On se vaan harmi, kun mieli on nuori ja kroppa menossa hautaan. Ainakin se menee hitaasti, jolloin on vähän helpompi tätä itselle käsitellä. Tällä hetkellä menee jatkuva kipulääke, ja tärkein onkin pitää Monsteri kivuttomana ja hyvässä lihaskunnossa.

Malkin on kehittynyt viime kuusta puomilla, ja voi jopa mennä radalla helppoa ulostuloa. Mutta ongelma vaan on tuossa metodissa, että isolle koiralla kaksi laukkaa alustulolla tarkoittaa kovassa vauhdissa jarruttamista, ja kun kovassa vauhdissa pidentää askelta ja mokaa, niin hidastaa sitten seuraavalle toistolle onnistuakseen, kun aloitettu matalammalla mielentilalla treenaus. Kesään asti katsotaan keksiikö se pidentämällä osua, vai pelataanko vähäksi aikaa matalalle puomille ja Trkmanin metodiin. Malkinin tottis junnaa paikoillaan, enemmän pitäisi treenata varmaankin.

Etnalla uskon puomin valmistumiseen rauhallisemmallakin metodilla, se on näppärämpi ja kooltaan kompakti. Eppunen on myös kehittynyt agissa ihan hurjasti. Rimoja nostettu 40cm ja ihan yhden lähettämishypyn treenillä siedätetty liikkeen sietämiseen ja puututtu pudotukseen ja palkka heti kunnon hypystä. Ja se ymmärtää ja osaa välillä jo hirveen mukavasti. Se on terävä liikkeinen ja kääntyy hyvin, hyppykin näyttäisi olevan kaunis. Lahjakas pentu kerrassaan. Tai no, aika aikuismainen se jo on 11kk iässä :)




maanantai 16. tammikuuta 2017

Tammikuu 2017

Ja niin se vaan on melkein vuosi vierähtynyt, enkä tätä ole saanut päivitettyä. Nyt ajattelin päivittää kerran kuukaudessa uuden vuoden kunniaksi :)
Mitään kovin jännää harrastusrintamalla ei viime vuoden aikana tapahtunut. Väliin mahtui muutto maalta kerrostaloon kaupunkiin ja mulla alkoi opiskelu.



Tiivistetään tilanne ajantasalle. Muusalle nollia aksasta jokunen, ja ava tulokset. JK2 ja HK3 vahvoin ykköstuloksin. Toko toistaiseksi lopetettu. Muusa toipui pennuista älyttömän nopeasti. Harmittavinta oli sarveiskalvon haava, joka esti doping-karenssin takia meidän osallistumisen karsintoihin. Kerran oltiin nuoren Moonan kanssa karsinnoissa muutama vuosi sitten, ja alkoi jo tuntumaan että aina tulee joku osallistumisen este, ja tuo nyt oli turhin ikinä. Mutta tietysti kiva ettei mitään sen vakavampaa ja muutenkin Muusan fyysinen kunto on ollut ihan loistavaa. Toko selvästi suurin syy Muusan tapaturmille.

Moonalla on tilanne mennyt huonommaksi. Kipulääkettä menee ja jos on koitettu nyt ilman, niin oireet palaa. Anaaleja myös välillä täytyy tyhjentää. Moona ressu. Välillä ei edes halua lähteä mukaan kun olen töihin lähdössä, vaan valitsee jäädä sängylle köllöttelemään ja Saran rapsutettavaksi. Lenkeillä oon sitä pitänyt ihan normaalisti ja välillä päässyt treenaamaankin kevyesti, on kyllä ihan raivopää niinkuin aina ennenkin.

Malkin on ollut välillä ihana ja välillä riesa. Semmoista se teinikoiran kanssa on. On vaatinut keskustelua mm. siitä, tarviiko naapureita haukkailla rapussa ja mitenkä siinä hihnassa kuljetaan. Treenit alkaneet sujumaan ehdottoasti paremmin ja paremmin. Vire kasvaa ja paljon hyviä juttuja. Keskittyy ja tykkää tehdä, mun kanssa. Jälki oli pääosassa kesän ja syksyn. Mullekin uusi laji toi peltojäljestys, ja on kyllä kovin mielenkiintoista. Malkin on kyllä omimmillaan tolaisessa keskittymislajissa missä saa käyttää hajuaistia.

Etna, Eppu, Eemeli, Muusan pentu April jäi kotiin. Etna on enemmänkin Saran oma. Siinä jos jossakin on tulta ja tappuraa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Nyt 9 kuinen kakara ei ole vieläkään sisäsiisti, vaikka muuten alkaa olla suht fiksu kaveri.  Vähän oon mäkin sen kanssa päässyt testaamaan agia, ja on sen kanssa kyllä kivaa puuhata. Hieno ja innokas pikku kiituri.

Tammikuusta tuli tämmöinen vanhan muistelu ja ajantasalle päivittely, sillä kovin hiljaiseksi kuuksi tämä jää. Vuoden alussa ehdittiin yhdet agikisat käydä, ja kaksi yötä niin Muussen yskähti. Kovin lievää oli onneksi tämä kennelyskäversio, saattoi jopa olla noilla kaikilla, kun kaikki ainakin kerran yskäisi. Kukaan ei yskinyt mitään klimppejä tai kunnolla kakonut, joten lähinnä lenkkitauolla ja karenssilla tästä pääsee. Opinnot kiittää treenitauosta. En tiedä mitä karmaa tämä oli, kun juuri olin löytänyt kadonneen motivaation kisata ja nyt 6 starttia jouduin perumaan. Tampereen karsintaan mahdollisesti päästään mukaan.

Ekat kisat meni tavallaan tosi hyvin, vaikka vähän harmitti kun nollia tuli vain yksi ja enemmän oltais tarvittu varsinkin nyt kun tuli tuo yskä. Eka rata oli nätti nolla, oma fiilis oli vähän löysä. Toka hypäri oli mun mielestä magee, koska sain tehtyä omasta mielestä täydelliset linjat. Virhe meni Muusan vahigoksi, kun rämäytti yhden riman päälle epähuomiossa. Kolmas rata taas mun piikkiin, kielto kun pee ohjaus, mutta muutoin hyvä meno. Noi pikkujutut täytyisi vaan saada pois. Ihan sama oli noita edelliset kisat, yksi nolla ja kaksi rataa ihan pikku virhein. Oma tuntuma on, että joku viimeinen oma puristus puuttuu. Eli osaaminen olisi nyt, mutta se joku pikku juttu tarvitaan, jotta kehitytään seuraavalle tasolle. Ehkä se on se halu ja motivaatio. Ehkä me tänä vuonna löydetään se? Ja saan omasta mielestä pois tuon ehkä sanan, ja löydän jotain päättäväisyyttä itsestäni.
Malkinin vuoden aloitus oli eka juoksaripuomi pallolle. Automaatin kanssa ollaan siis tehty. Tästä vois ehkä kirjoittaa joskus enemmänkin ja jakaa meidän kokemuksia. Jännä itsekin nähdä mitä tästä tulee. Keppejä pitäisi kanssa aloitella, mutta se ei vaan jotenkin nyt nappaa. Huomaan että kyllästyttää helposti opettaa samoja asioita uudestaan, jos tietää jo miten se prosessi tulee menemään, eikä ole haastetta. Pääsis jo sinne pellolle taas huomaamaan kuinka avuton on, ja jokaisessa treenissä oppii ja keksii jotain uutta.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

April, Pila, Silli ja Kura 5vrk

Loppu odotusaika sujui leppoisasti Muusan osalta. Lenkkeilyä ja löhöilyä vain, sekä ihan muutama lyhyt temppujen opettelu. Sain vihdoin vietyä eteenpäin toko eteenmenon eteenpäin fokusointia ja mun rintamasuunnan hahmottamista. Hallikokeita varten opetin myös etujalat seinään, mikä alkoi näyttää jo niin rajulta että jätettiin se siihen tajuamis vaiheeseen. Myös sivulla pomppaus käteen, jolloin etujalat asettuu hyvin, lähinnä kaukoja varten. Nyt on sitten jotain mistä jatkaa tauon jälkeen kaikissa EVL-liikkeissä. Agilitytreeneistäkin alkaa tulla vieroitusoireita, ja hirveä hinku olis päästä treenaamaan kaikkea teknistä osaamista vielä paremmaksi. SM-kisaankin ehditään nyt ihan hyvin, kun alan kuntouttaa vaan Muusaa hyvissä ajoin. Nytkin kyllä juoksentelee useamman kerran päivässä pihalla tarpeillaan, ja onkin mukavaa nähdä kuinka vaivattomasti se taas liikkuu. Mahan kanssa liikehdintä oli kovin mammamaista :)


Musse sai paljon rapsuja ennen urakkaa.


Synnytys käynnistyi vihdoin la 2.4 vrk 63 ekasta astutuksesta. Lämmöt oli olleet alhaalla jo 1.5vrk, eikä nouseet ollenkaan ylös mitä odotettiin merkiksi synnytyksen alkamisesta. Kokonaiset 12 kuumeenmittausta, ja loppua kohden alkoi jo kärsivällisyys rakoilla.. Muusan kasvattajan kanssa soiteltiin sitten la aamusta ja kuulemma emä Kimilläkään ei lämmöt nousseet, ja sitten se synnytys heti käynnistyikin. Synnytysapu Minna ehti paikalle ekojen kunnon supistusten aikaan, ja pian ensimmäinen April olikin jo laatikossa klo 10.29. Muusaa ihmetytti kovasti mikä sieltä putkahti, ja oli hassun huolestunut ilme naamalla. Nopeasti kuitenkin alkoi keräämään sitä mahansa alle, ja pian jo vähän nuolaisikin. Kohta jo kurkkasi seuraava sikiöpussi, mutta kävelytyksestä ja portaiden kiipeämisestä huolimatta katosikin takaisin mahaan. Oltiin jo soittamassa yes:ille voidaanko vielä rauhassa odotella, kunnes puhelun aikana se pullahti ulos kun Muusa seisoi etujalat sängyn päällä. Luuri pois ja kädet alle kiireesti. Sieltä tuli Pila poika klo 12.24, joka meille pilaili, kun olisi halunnut jäädä masuun. Nyt Muusa tiesi heti, että pentu on hänen huollettava ja alkoi hoitamaan. Rauhassa alettiin seuraavaa odotella todeten, että tässä voi kestääkin kauemmin, mutta sitten imettäessä häntä vähän kaartui ja Silli silakka tyttö loiskahti maailmaan klo 12.53. Ehdittiin juuri punnita ja hoitaa hommat, kun näkyi vielä pieni supistus, ja sitten seuraavalla työnnöllä saatiin vielä Kura poika pesueen viimeisenä klo 13.21. Aika pian Muusa rauhoittui lepäämään, niin todettiin että synnytys on ohi ja 2+2 oli oikein kiva jako. Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli mukavan jännittävä ja helppo, mutta oli todella hyvä että mukana oli kokeneempi kätilö, kun itse en ole ollut ikinä synnytyksessä mukana. Yllättävän kivuttomalta ja vaivattomalta näytti, Muusa oli tyytyväisenä ja pennut vaan aina yht äkkiä plopsahti ulos. 


Pentujen jättäminen yksin jopa pissimisten ajaksi tuotti alkuun tuskaa, mutta nyt malttaa käydä jo pidemmilläkin piha ulkoiluilla. On huomannut että hänen aarteet ei sieltä katoa minnekään ja pärjäävät hetken ilman mammaakin tyytyväisinä. Punnitus oli alkuun myös huolta tuottava toimenpide, mutta nyt on jo oppinut että pikkuinen vain käy vaa'alla ja pääsee sitten takaisin. Hienosti keräilee kaikkinpennut aina tissille ja huolehtii että kaikki saa osansa maitobaarista. Pennut alkaakin olla jo melkoisia tankkereita, kun kaikille on kaksi omaa tissiä. Kysyinkin pentujen viralliselta kasvattajalta Riitalta, että voiko ne syödä liikaa, mutta ilmeisesti ei :) Alla painot syntyessä ja nyt 5vrk ikäisenä.

April 341g < 637g
Pila 356g < 706g
Silli 361g < 690g
Kura 329g < 627g

Kaikki ovat väriltään tosi klassisia bortsuja piirtojen, kauluksien, sukkien ja valkoisten hännänpäiden kera. Helposti ne kuitenkin tunnistaa omanlaisista merkeistään. Kura on selkeä trikki, Sillillä menee ainakin vielä piirto läpi pään, Pilalla on kolmio kaulus ja vähän leveämpi piirto ja Aprililla pieni piirto ja pyöreä kaulus. Pieniä yksilöerojakin huomaa kun monta tuntia istuu pentulaatikolla. Silli on koko ajan meno päällä ja imee tissiä jopa raivokkaasti, saattaa myös vallata muiden tissit ja äänestä kuulee jos kaikki ei ole hyvin. April tykkää kiipeillä muiden päällä ja äitin päällä, rauhoittuu heti käsittelyyn. Kura on kaikista pienin, mutta heti syntyessään oli tosi napakan tuntuinen. Syö kyllä usein, mutta ruokahalu ei ole Pila veljen luokkaa, joka on koko ajan tississä kiinni. Pila imee usein selälleen ja nautiskelee elämästä, nukkuu ja syö usein omia aikojaan. Ihania pötkäleitä ne on kyllä kaikki, ja kovin pirteitä ja elämänhaluisia myös. Ihanaa nähdä mitä niistä tulee, kuinka luonteet kehittyy ja kenen mussukoita niistä sitten tulee kun kasvavat marsusta koiran aluksi.

Silli estejuoksussa

Pila nautiskelee, Kura nukkuu vasemmalla

April kiipeilee





lauantai 27. helmikuuta 2016

Tiine :)

Tuntuu että meille aina sattuu ja tapahtuu, ja eläminen on kuin nuoralla kävelyä. Semmoista se vaan on, kun omistaa itsetuhoisia teinikoiria ja on itsekin vähän sekopää.



Ei siitä ole kauaa, kun Malkin kaivoi vetskarin takaa repusta paketissa olevat särkylääkkeet ja kokeili tulisiko hyvätkin tripit. No ei tullut ei, huono olo ja tärinät vain. Onneksi myös oksu, niin selvisi säikäytyksellä. Ehkä jotain huomionhakua, pamolin maku on meinaan melkoisen kitkerä. Oli ihan pakko maistaa. 

Seuraava ikävän sattumuksen uhri oli valitettavasti Lilla Muussen, jonka astutuksessa oli vajaa viikko. Mussen jalan tielle osui peltiä, ja melkoisen kiire tuli Viikkiin, ettei tyyppi vuoda ihan kuiviin. Ehdittiin ajoissa, ja muutaman tunnin nesteytyksellä saatiin siihen malliin, että nukutus onnistui. Suoni solmuun ja onneksi vain yksi revennyt ojentajajänne, joka ei tule vaikuttamaan toivottavasti mihinkään, eikä Muusa ole askeltakaan ontunut. Kyllä kävi mielessä, että miksi juuri Muusa, mutta ehkäpä siksi, että se todennäköisimmin ei katso yhtään mihin juoksee. Olisi voinut pahemminkin käydä, tai huonommassa vaiheessa tiineyden osalta, eli onni onnettomuudessa. Vai onko se vain joku sanonta, että olisi edes vähän parempi mieli, koska oikeasti onni olisi ollut ettei mitään tuommoista kävisi. Pitää vain muistaa olla onnellinen kaikista niistä hetkistä, kun koira on terve. Ehkä olen nyt vielä onnellisempi siitä, että on Muusanlainen koira agilitykaverina, kun sitä ajatusta agilityn lopettamisesta taas parituntia pyöritteli odotushuoneessa, kun pelkäsi poikkinaisia jänteitä. Ja silloinkin osasi vaan olla iloinen, että se on ylipäätään olemassa. 10 tikkiä ja yöllä pääsi vielä kotiin.



Tämän takia varsinkin on ollut vielä vaikeampaa odottaan tietoa tiineydestä. Useampi veikkaus oli ettei vaikuta kun niin alkuvaiheessa, mutta toisaalta nukutus + verenhukka on aika paha tila elimistölle. Ultran varasin jo päivälle 23 ja tissejä on seurattu, sekä aamupahoinvointia odotettu. Muusa on maannut pari viikkoa ketarat ojossa ilman lenkkiä tai aktivointia ja nälkä on valtava. En tiedä oliko tuo rauhallisuus merkki tiineydestä, mutta ekaa kertaa Muusa ei ole liian luinen ja laiha. Ehkä elimistö kerää rasvaa helpommin, ja tietysti kyljen kääntäminen ei paljoa energiaa kuluta. Ruoka on maistunut jopa ahneemmin kuin ennen, eli ei mitään pahoinvointia, eikä yhtään oksennusta. Tissit muuttuneet punertavaksi ja kai vähän isommiksi, vaikea sanoa kun niitä joka päivä tutkii ;) Päivän 20 tienoilla oli valeraskauoireita, piipaili röhköpossun kanssa ja halusi ottaa sen kainaloon tökkimisen jälkeen, se on vähän aikaista sen yleiseen valeraskauteen verrattuna. Torstaina oli sitten totuuden hetki, ja ell sanoikin heti, että tiineeltä näyttää. Kolme siellä näkyi varmasti, mutta tarkkaa määrää ei tietysti voi tietää, eli voi olla jotakin piilossa. Mitään jätti pentuetta ei kuitenkaan ole tuloillaan. Nyt sitten vain peukut pystyyn, että loppu sujuisi mallikkaasti, ja saisimme pentusia. 

Musse on palannut pentuvaiheeseen ja muistaa taas pöydillä nukkumisen ilon :o

Nyt kun tikit on poistettu on Muusakin päässyt jo kiinni normaalimpaan elämään. Eli nyt saa lenkkeillä ja tokoakin ollaan treenattu. Ekat pari treeniä se oli aika kamala, mutta viimeisimmässä jo melko kiva. Kun sais nyt innostuttua siitä eteenlähetyksestä, koska muuten olisi jo kaikki liikkeet jollain mallilla. Olisi kiva saada asioita muhimaan ennen mammalomaa, niin pääsis sitten kesällä miettimään kokeita :)

Agilityn päätin jättää kokonaan tauolle heti. Sääli pitää taukoa, kun oltiin just parhaimmassa iskussa ikinä. Treenit sujui ihan super hyvin, ja tehtiin yhdessä ja täysillä. Muusa on ihan pirun hyvä, ja mä olin melkein yhtä hyvä kuin Muusa. Sain kaivettua oikean asenteen treeneihin ja myös kisoihin, ja siitä kyllä suuri kiitos meidän koutsille Juhalle. Ollaan viime aikoina tehty ihan hurjasti hyviä ratoja kisoissa, joita mun ei tarvinnut enää arvottaa tuloskeskeisesti. Löysin ehkä oman pään sisältä itselle sopivia palikoita kisaamiseen, ja alkoihan niitä nolliakin sitten tulla. Saimme kasaan arvokisanollat, sertejä on nyt ne mitä voi vastaanottaa ja viime kisoissa mun eka triplanolla. Toivon mukaan ollaan siis mukana mm-karsinnoissa, mutta saa nähdä. Enkä kyllä osaa arvioida kuinka paljon tauko tekee kummankin osaamiseen, mutta pitäisi ihan hyvin ehtiä treenatakin.

Malkin on saanut lempinimen Palikka, koska se vaan on <3 Se on päässyt jonkin verran tekemään agilitya ja tottista, ja hiljalleen ne asiat etenee, kun vaan tekee. Jospa saisi sitä videolle joku päivä, niin näkis itsekin miltä näyttää. Helppoa ei ole kyllä ollut eikä ole vieläkään, sillä Malkinin kanssa saa laittaa itsensä likoon kunnolla, tai se ei anna itsestään oikein mitään. Sitten välillä se taas kehittyy harppaamalla jossakin asiassa kuin vahingossa. Moona on päässyt Saran kanssa treenailemaan toko ja rallytoko juttuja, ja sitä on kyllä niin ilo katsoa kun tekee niin vauhdilla ja täpäkästi kaiken. Sai noutaakin ja murina oikein pääsi. Ranteet välillä vaivaa ja on joutunut antamaan kipulääkettä, eli ihan oikea oli se päätös jättää karsinnat. Moona ja Malkin pääsi pari viikkoa sitten taas mukaan top-team leirille, ja heti valtasivat parhaat nukkumapaikat. On ne niin hauskoja hösääjiä.

Malkin on ainakin oppinut olemaan vetämättä hihnassa ;)



sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Musse ja Riski pentuja?

C : Sara

Tästä blogista tulee toivottavasti reilu parin kuukauden päästä pentublogi. Olen ihan intona tästä projektista, koska on hauskaa päästä kokemaan jotain ihan uutta koirien saralla. Urosvalinta Muusalle on minulle nykyään hyvinkin tuttu koira Tending Icon, eli Sirke Viitasen omistama Riski. Riskiin ihastuin jo kauan sitten, silloin kun Muusaa ei vielä edes ollut. Voimakas ja hyvällä työmoraalilla varustettu koira, jossa vaan on sitä jotain. Mahtava persoona, sanoisin :)

Muusa on mielestäni aina ollut sellainen koira, jonka toivoisin jatkavan sukua. Omasta koirastaan tietysti tykkää aina, mutta Muusassa on kyllä melkein kaikki kohdillaan, ja suurin osa priimaa. Sen kanssa on nykyään aina ilo olla ja harrastaa, ja niin toivoisin että se jättäisi itseään eteenpäin. Jalostusmielessä taisin kysellä Riskistä ensimmäisen kerran kun Muusa oli reilu vuotinen. Tuntui niin selvältä, että tässä olisi luonteellisesti niin hienosti toisiaan täydentävä ja osin samanlainen pari. Suunnitelmat on tietysti eläneet matkalla, ja tuumasta toteutukseen on ollut hyvin pitkä matka. Pentueen kasvattajat tulee olemaan Riitta ja Pekka, eli kennelnimi tulee olemaan Tending. Pennut tulevat kuitenkin syntymään ja kasvamaan minun luona. Kasvattajien sivuille tulee siis enemmän fakta tietoa yhdistelmästä, tämä vain omaksi muistioksi.

Eilen Muusalla oli ensi "treffit" Riskin kanssa, vaikka toki ovat ennestäänkin tavanneet. Muusalla oli päivä 9 menossa juoksusta, mutta vaikka tuntui aikaiselta, niin vuodon väri oli muuttunut vaaleanpunaiseksi ja häntä kääntyi sivuun. Riskin kanssa leikkivät, mutta enimmäkseen pisti pyllyä maahan, eikä pitkään seisonut vaikka häntä kääntyi sivuun. Jos Riski tuli liian tykö, niin pienellä murinalla pyysi antamaan tilaa. Vaikka päivä ei vielä ollut oikea, niin saivat ainakin flirttailla toisilleen ja hengailla. Tänään treffattiin uudestaan, ja pienen leikin jälkeen olivatkin jo hommissa sohvalla. Muusa on aina kovin flirtti oli juoksu tai ei, niin ajattelinkin että antaa varmaan astua ilman ongelmaa kun hetki on otollinen. Riski tiesi myös selvästi heti mitä pitää tehdä, ja varmoin ottein hoiti homman ilman ylimääräistä sähläämistä, vaikka kokemusta ei ole. Niin se vain luonto hoitaa homman. Nalkki vaiheessa siliteltiin kumpaakin, etteivät lähde kävelemään. Ensimmäinen astutus siis tänään päivänä 10. Nyt vain toivotaan, että jatkokin sujuisi parhaalla mahdollisella tavalla. :)