perjantai 26. syyskuuta 2014

Elossa


Elossa ollaan, enemmän kuin koskaan.
Pari viikkoa lomaa, kahden tärkeimmän kanssa. Paljon on tapahtunut.

Agilityssa ollaan käyty muutamatkin kisat. Moona on kulkenut ehkä paremmin kuin koskaan ennen, ja olen mäkin ohjannut ehkä paremmin kuin koskaan ennen. Mutta en koko rataa.. Yksistä kisoista saatiin 3x5, ja kylläpä ruoskin sitten itseäni seuraavissa kisoissa, ei kestä ohjaajan hermo. Jotenkin itsensä psyykkaaminen huonoa. Päässä on pyörinyt ajatus, että miksi kilpailla?
Treenaaminen on ollut jotenkin nyt huisin hauskaa, ja kisat vain syövät kaikki rahat. Jokainen muu kuin nolla on häviö. Pöh. Ehkä tarvitsisin enemmän kunnian himoa, en tiedä. Välillä tuntuu, että kivointa on vaan opettaa uusia juttuja, ja huomata että kehitystä tapahtuu, koira oppii. Siitä saan ehkä suurimmat kiksit, en voittamisesta.
Mutta toisaalta on jotenkin mahdotun ajatus innostua treenaamaan intensiivisesti ja ajatuksella, jos ei ole jotain tavoitetta ja syytä. "Miksi treenata hulluna puomin juoksemista, jos ei koe saavuttavansa sillä jotain enemmän." Eli treeneissä onnistumisen ilo tulee kuitenkin siitä, että asialla jonka vuoksi töitä tehdään, on joku oikea merkitys. Tavallaan hyvä ajutus tukien treenaamista. Liiat paineet eivät sotke koiran opettamista, koska kiireen tunnetta ei edes ole. Mutta menestymistä ajatellen huonot, koska tarvitsisin jotain potkuja persuuksiin. En pysyisi ikinä kuitenkaan motivoimaan itseäni treenaamaan, "kyllä se kotona osaa" tyylillä. Kuitenkin kivointa tässä yhtälössä on mun mielestä treenaaminen, eikä kilpaileminen. Eli kaiketi pitää vain tehdä töitä itsensä psyykkaamiseen kilpailuissa.

Moonan kanssa parhaimman fiiliksen radat on tehty näillä ajatuksilla:
- "Maailman siisteintä mennä radalle juuri Moonan kanssa." (Koiran hyväksyminen ja kunnioittaminen)
- "Moona haluaa joka solullaan päästä radalle, ja se tekee AINA täysillä ja nauttien, niin minäkin nyt." (Moonan tunnettila ennen rataa on aivan käskinkosketeltava, ja ihailen sitä. Siihen on joko päästävä itsekin, tai sitä alkaa pelkäämään.)
- "Nautin, niinkuin tämä olisi meidän viimeinen yhteinen rata." (Hyvin tuttu ajatus, koska paristi olen oikeasti meinannut lopettaa, enkä tiedä mikä olisi edes viisainta. Moona on riski peli, eikä koskaan tiedä mihin se törmää. Pelottava ajatus, joka on pakko kääntää itsensä hyödyksi, eikä vastaan.)
- Elä hetkessä, keskity, yhdessä.

Muusan kanssa rutiinit on vielä hakematta. Sen kanssa on jotenkin helpompi mennä lähtöön. Sekin vetää ja on kiihtynyt kuin piru. Se on livakampi kuin Moona, ja sillä on pitkä matkaa voittava laukka. Jo muutama kuukausi sitten se voitti treeneissä Moonan hypärillä ajassa. Sekään ei pysy kisoissa enää käsissä, vaan meno on hyvin samantyyppistä kaahaamista kuin äitikoira Kimillä. Sillä ei kuitenkaan ole sitä henkistä voimaa, mitä Moonalla on. Sitä voimaa mikä pelottaa, ja parhaillaan se on maailman hienoimman tuntuista.

Viikonloppuna olisi kummallakin 3 starttia Lempäälässä. Pitkästä aikaa olen taas innoissani menossa kisoihin. Aion nauttia kummankin kanssa täysillä agilityn tekemisestä. Tuloksilla ei ole väliä, vain sillä fiiliksellä. Päästään tekemään kunnon kisaratoja, kovaa, täysii :)

Sitten voisi vaikka päivittää Mussen puomin tilannetta, joka on tavallaan jo muuttunut aavistuksen tylsäksi. Muussen on kone, joka yrittää aina parhaansa, niillä asetuksilla mitkä siihen on asennettu milläkin hetkellä. Toisin sanoen pitäisi vain aika mekaanisesti treenailla, jotta saataisiin asiat kondikseen. Kuten erottelu kiipeä, eteen, vasen, oikea. Käännös ei toiminut viimeksi aukottomasti kesken radan, mutta reenattiin erikseen samoissa pätkissä erotteluja joka suuntaan. Se on ehkä kaikista hienoin tunne, kun Muussen juoksee kovaa itsenäisesti puomin, jonka jälkeen käskyn mukaan kääntyy 180 astetta takaisin päin näpsäkkäästi. Se osuu mitä ihmeellisimmillä tyyleillä välillä, ja nyt ajatus alkaa kohtaamaan toteutuksen. Virheitä tulee välillä, mutta kaikessa huomaa, kuinka ne virheet ovat koko ajan vähenemään päin. Jotenkin ihan uskomatonta, miten osumisesta on tullut jotenkin itsessään niin palkitsevaa sille. Miksi se haluaa niin kovasti osua? Juoksareiden ihmeellinen maailma. Otin käännöskäskyt myös A:lle, ja sehän tuli ihan automaationa melkein. Puomi on ja on ollut hankalampi. Jo ennen puomia pitää olla selvä minne matka jatkuu puomin jälkeen, ainakin pääpiirteittän. Ajoissa pitää koiran tietää kiihdyyttääkö vai ei? Minkä laukan valitsee? Montako laukkaa ottaa, että askel sopii? Paljon kysymyksiä pienelle koiralle mietittäväksi, eikä toteutuskaan siitä vauhdista ole varmasti helppoa. Siksi sanoisin, että puomi on ollut ehkä vaikein "opetettava" asia, mitä olen koskaan opettanut koiralle. Se on vaatinut mielettömän määrän treenitunteja, ajatustyötä, ja nokkeluutta rakentaa eri korkuisia puomiviritelmiä. Nyt alkaa näyttää ja tuntua jotenkin hyvälle, ja uskon että töitä tekemällä juoksareilla pystyy selviämään kohdasta kuin kohdasta. Kaiken tämään palkinnoksi huomasin, että ylösmenolta tulee välillä virhe, ja usein osuu rajalle. Tällä hetkellä ehkä vähentyneet. Jospa sitten 2on2off ylösmenoon :D Noh, en stressaa vielä..

Juoksareita1
Tässä linkki videoon, joka oli yhdelle luennolle. Siinä ei ole koko treeniä virheitäkin tuli paljon, juurikin kääntyvissä, joita en ollut vielä kunnolla purkanut ja opettanut. Oikealle onnistui sattumalta pari, ja vasemman suoritus on videon vika. Piti laittaa sekin muistoksi. Väärää laukkaa, ei voi toteuttaa, kaatuu pahasti. Video laittoi ajattelemaan, kuinka vaikea koiran rooli oikeastaan onkaan. Video oli yhdelle luennolle, esimerkkinä kuinka paljon erilaisia suorituksia tulee, ja silti kriteeri täyttyy.
Juoksareita2
Tossa video koko treenistä paitsi 1 toisto. Ensimmäinen osuma, sitten missi. Otti häiriötä edessä haukkuvasta koirasta, oikein hyvä treeni. Yritin käännöskäskyä lennosta = ei vielä osannut. Mutta tässä näkyy hyvin yksi monista käännöstreeneistä. Paljon on jo työstetty ennen tätä. Tämä kuukauden takaa, ja nyt olen saanut vakioitua hyvät osumat, pystyy sekoittelemaan suuntia, eteenpäin, ja vaihtamaan lähestymisiä. Jatkamaan rataa puomilta. Ei ole alkeistreenejä harmiksi videolla, mutta tämä on aikalailla eri tapa lähestyä käännöksi kuin Trkmanilla. Ideaa haettiin Jenny Damin videosta, Susan Garretin vidoista ja Daisy Peelin videosta. Kuitenkin toteutettuna omalla tavalla, kun puomi opetettu erilailla alunperin. On tätä kyllä aivohikeen asti Minnan kanssa pohdittu, ja silmät ristissä videoita tuijotettu, joten palkitsevaa että keinot on löydetty. Olisi kivaa kirjoittaa teksti koko puomi prosessista vielä kun muistaisi, mutta huh mikä homma se olisikaan.

Taidan palata muihin lajeihin vielä myöhemmin.. Nyt kutsuisi lampaat, sitten vielä parit tunnit töitä agilityn merkeissä, ja ajo tampereelle illalla. Välillä ainaiset aikataulut ja treeneistä treeneihin sinkoilu on stressavaa, vaikka kuitenkin kovin palkitsevaa. Reilu viikko oltiin kuitenkin koirien kanssa lammastila hommissa, ja kuinka mieltä virkistävää, kun auto seisoi koko ajan siinä. Samassa paikassa koko ajan, kuinka levollista, mutta ei tylsää ollenkaan. Nyt jaksaa taas mennä ja tehdä :)








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti