sunnuntai 20. syyskuuta 2015

HK1 EK1 JK1 HK2 ja agi3 Lilla Muussen

Väliin tulee aina mieleen, että olispa mukavaa päivitellä kuulumisia tännekin, mutta sitten muistaa että liian paljon on tapahtunut eikä tiedä mistä aloittaa. Eli mennään pikakelauksella, niin voi sitten sen jälkeen taas kirjoitella jostain ja ei mistään. Kesä ja syksy on ollut kiireinen, mutta nyt helpottaa.

Hetki sitten tuntui, ettei Muusa saa tuloksia mistään, ja oli hinku kokeisiin ja kisaamaan. Tehtiin tuloksia, ja jano on nyt tyydytetty hetkeksi, joten voimme keskittyä olennaiseen, eli kehittymiseen.. 

Ensin oli ek-1 koe, aloitimme ryssimällä jäljen. Ekalta kepiltä lähdössä muusa teki hukan, ja ensimmäistä kertaa ei löytänyt jäljelle takaisin, mutta ei suinkaan viimeistä... Janalta ja ekasta kepistä saimme pisteitä. Haku osuus sujui hyvin, samoin esineet ja pudotettu. Tarkkuus oli säätöä, oikein nolotti, mutta onni oli meidän puolella, kun esine löytyi. Tottis oli jopa parempi kuin viimeksi, taattua Musse laatua, mielentilakin oli hyvä, kun alla jo kaikki metsäsuoritukset. Hypyn kiersi paluussa, oli nurmikentällä mutta pari metriä ennen ja jälkeen alusta vaihtui pehmeään hiekkaan, arvasin että hyppy hifisteliä Muusalle ongelma, kun miettii hypyn lähtövauhdin pohjan mukaan. Onneksi saatiin tää käydä lopussa testaamassa, ja sain palkattua kun uudella yrityksellä selvitteli tilanteet. Saatiin 94p tottiksesta, ja taas roimasti positiivista palautetta, mutta Musse on vaan huippu tottiskoira, siinä se loistaa, ja sitä se rakastaa, enkä usko koskaan tekeväni minkään koiran kanssa yhtä hienoa tottista kuin Muusan kanssa. Se on se tunne, ja kun nauttii niin kamalasti tehdä sitä kaaviota, vaikka ilmoittautumiseen asti ei niin huvittaisi kun vähän jännittää. Maastossa taasen on välillä enempi toivomisen varaa :D Nyt siis noiden mokailujen kanssa saatiin se reilu 150 ja just ja just läpi, mutta ihan kelpo 2-tulos ja seuraavaksi sitten kisataan avoimessa tässäkin lajissa.

Jälki jäi vähän kaivelemaan, mutta uskalsin silti ilmoittaa sen jk1-kokeeseen. Koe alkoi tällä kertaa todeilla. Muusa tuntui aamu uniselta, tai sitten olin sitä itse, kun vähän varuiksi sitä nostattelin kentän laidalla. No, tuskin siitä hirveästi haittaakaan oli, kun eiköhän se kuuma olisi ollut noin muutenkin.. Se jotenkin syttyy siitä ilmoittautumiseen menosta, tai mun jännityksestä, ja haluaa näyttää parastaan. Jokunen pieni piipahdus siitä kuului seuruussa, mutta ehkä jopa niin hiljainen, ettei tuomari kuullut. Hymyilytti kuitenkin taas, kun tuntui niin ihanalta ja helpolta tehdä. Saimme 100p. Siitä on suunta vaan alaspäin, mikä hieman pelottaa. On turvallisempaa aina vähän mokata jotain.. No jäljellä mokattiin, ja Muusalta jäi eka keppi, paikka kuhisi siinä aurinkoisena iltapäivänä marjastajia, joten olisko harhojen selvittely vienyt keskittymisen siihen, kun janalle mennessä näin että siitä kohtaa meni 3 marjastajaa. Tai sit se vaan jäi, mutta olin kyllä niin positiivisesti yllättynyt kun ei sekoittunut harhoihin suht kokemattomana jäljestäjänä. Edellisviikolla oltiin väännetty kättä ajetaanko hirveä vai jälkeä, niin hyvin todennäköisesti oli sitten skarpimpana. Oltiin alta 10min maalissa, jossa olikin tuomari metsätiellä lähettämässä seuraavaa koiraa matkaan, ja kyseli innokkaana montako keppiä löytyi, ei sitten päästy etsimään sitä ekaa.. Esine löytyi hienosti. Menetimme vain pisteet siitä kepistä, eli hieno 1-tulos 280p. Olin niin tyytyväinen pikku hikariin :)

Myöhemmin syksyllä kävimme vielä HK-2 kokeen. Ensin tottis, jossa mielentila oli hyvä, mutta estenoudossa meinasi taas palauttaa tuomarille, kunnes tajusi ja sitten hyppy olikin jo liian lähellä, ja kiersi. Eteenmenossa sekosi ihan täysin eikä lähtenyt kunnolla. Onko tokon eteenmeno sekoittanut, vai onko tajunnut ettei kokeessa olekaan lelu siellä. Joka tapauksessa, näitä täytyy nyt vierailla kentillä käydä tekemässä ennen kuin kokeisiin menee. Pisteitä 91. Esineet oli niin bueno kuin voi olla, ja niistä 30. Haussa kääntyi vasemmalla koko ajan väärään suuntaan. Ratkaisin ongelman etenemällä ihan liian vähän, jolloin Muusa vain syvensi pistoa mutta edelleen kääntyi väärin. Pistoja tuli varmaan lähemmäs 20, noloa, mutta ainakin Muusalla työskentelyhalua. Ei yhtään homovolttiakaan. Aika alkoi jo loppumaan kuulemma, mutta onneksi Muusa löysi viimeisenkin ukon. Pisteitä en nyt muista, mutta työskentelystä taaksepäin lähti. Lopputulemana HK-2 ykköstuloksella :) 
On se Muusa vain aika pätevä pk-koira, 4 koularia tällä kaudella, en olisi ikinä uskonut. Kokeissa on ollut mukava ilmapiiri, aivan kuin treeneissä vaan olisi. 

Agilityssa on kisattu sen verta mitä muilta jutuilta on jäänyt aikaa. Agirodussa nousu kolmosiin, ja kolmosista kolme nollaa, 2xSERT-A ja SERT-H. Yksi tuplakin jo tuli. Suurimmaksi osaksi tehdään hyviä ratoja, mutta on niitä hajonneitakin mukana. Uskon että meistä voisi tulla oikeasti hyviä, mutta siitä omasta päänupistahan se pitkälti on kiinni, ja siitä tahdosta. Onko riittävästi halua kisata, en tiedä. Koirana Muusa on kuitenkin kultakimpale, joten siitä se ei jää kiinni.. Paljon ollaan nytkin kisailtu, viitosia on iso kasa, lähinnä rimoja, mutta uskon niiden jäävän kun kropanhallinta siinä kisavauhdissa vielä kehittyy..
Toko muottiin on myös Muusaa väännetty, ja on tuota elukkaa vaan niin hieno työstää. Tykkään kovasti miten se asioita tekee, mutta työmaata riittää. Keväällä aikaisintaan tähtäin kokeeseen, opetellaan rauhassa ja huolella. Kisavuosia on vielä monia jäljellä, ei meillä ole kiire. Lajeja alkaa vaan taas kerääntymään, ja treenattavaa olisi enemmän kuin pystyy kerralla tekemään. Tuntuu että toista noin lahjakasta koiraa ei sama ihminen voi kahta kertaa elämässä saada. Se on se miellyttämisen halu. Vaikka välillä ja jalat vie ja aivot heittää häränpyllyä, niin se oikeasti haluaa tehdä oikein, ja elää sille että olen siihen tyytyväinen, se on se sen juttu. Ei se mikään automaatti ole, mutta oikealle taajuudelle asetettuna tuntuu kuin se lukisi ajatuksia. Väärällä taajuudella ne aivot on hukkunut sinne häränpyllyyn, tai ohjaaja on tyrinyt jotain ja ollut epäselvä...

Malkin on jo iso tyttö, 5kk ja 50cm. Hassu tyyppi se on, ja toimii ihan eri käyttöohjeilla taas, siinä riittää opeteltavaa. Pitää kirjoitella Malkinista erikseen enemmän. Moona on puoli eläkkeellä, ja välillä saa tehdä kunnon tokotreenin. Viime talvi on jättänyt jälkensä, mutta ollaan nyt hyvin löydetty taas yhteistä säveltä ja tasapainoa. Olen oppinut hyväksymään ettei kaiken tarvitse onnistua heti, vaan voidaan miettiä monta päivää ja sitten toteuttaa. Tavoitteita on, mutta tärkein on vain pitää hauskaa. Muo ei oikeasti haittaa, vaikka Moonan karsintakokeet menisi ihan penkin alle, harmittavaa vain jos ei päästäisi mukaan. Se on ehkä vähän huono lähtökohta onnistumiselle, mutta mitä sitten. Huomaan että olen itse rennompi niissä harvoissa treeneissä, ja osaan nauraa epäonnistumisille. Se on kai tärkeintä meidän tilanteessa :)

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Malkin


Malkin on pieni belgi tyttö, reilu 8vko, muunnos taitaa todennäköisimmin olla malinois, vaikka onkin nyt rekisteröity lakuksi. Kikkuroita ei näy, eikä muitakaan sinnetänne sojottavia karvoja, mut ei sitä kai ihan vielä tiedä kumpi siitä tulee, mutta samapa tuo, kunhan on pystyt korvat! ;) Virallisesti Malkin on Valkohampaan Lujaa Tekoa, emä lakenois ja iskä malinois. Toivotaan että Malkin perii vanhempiensa käyttö ominaisuuksia ja kasvaa nimensä veroiseksi pelaajaksi, ja että siitä kasvais terve, eikä hirveää mörssäriä, niin pääsisi agilitykentillekin isona, ja ja ja... Mutta tänään just mietin, että oikeasti ihan sama vaikka siitä tulis mitään, kun se on mun oma pieni Malkin <3 Olen kyllä jo niin tykästynyt siihen, se vain on jotenkin niin ihana persoona, ettei sitä voi olla rakastamatta. Onneksi päätin sen ottaa, vaikka olikin aika pikaisella aikataululla toteutettu. Malkinin tulo varmistui samana päivänä, kun sen kotiin hain.

Pitkään olen miettinyt, että joku muu rotu olisi kiva. Bordercolliessa muutenkin tulee niin vaativaksi, kun tietää rodun jutut ja liian tarkkaan on miettinyt mistä tykkää ja mistä ei, ärsyttävää jatkuvaa arvioimista omassa päässä. Niin paljon helpompaa ottaa vaan joku muu, joku kokonaan laatikon ulkopuolelta, ja se on nyt lakumalimix. Ei ole odotuksia, ei tarvitse verrata. Moona on aivan ihana tulisielu ja maailman rakkain ensimmäinen koira, mutta Muusan kanssa trenaaminen tuntuu välillä kuin unelmalta, ja samoin arki, tykkään siitä niin kovin kaikin puolin, vertaisinko aina siihen. En tiedä, mutta Malkin on myös spesiaali tapaus, ja pystyin sen helpommin ottamaan avosylin vastaan. Innolla odotan minkälaiseksi se kasvaa, ja niin äärimmäisen mielenkiintoista lähteä sen kanssa puuhastelemaan. Uskon ja toivon, että Malkin tulee opettamaan mulle enemmän kuin kolmas bc, samalla tapaa kuin Moona opetti paljon paljon enemmän kuin Muusa, joka on kuin ihmisen mieli.

Malkin on nyt ollut siis vasta viikon Malkin, sitä ennen yhdeksän pennun pentueen pienin Minni. Ekana viikkona mun luona Malkin on nukkunut vain yhden yön kotona, mutta koti on siellä missä minäkin, eikä ole paljoa haitannut. Elellyt kahdeksan koiran laumassa muutaman päivän, käynyt 10 koiran laumassa lenkillä, päässyt tutustumaan 19 uuteen koiraan. Nähnyt monia lapsia, vieraillut kahdessa eläinkaupassa, käynyt kävelyllä jumbossa. Leikkinyt hurjasti pyrtsi kaveri Siilin kanssa. Leikkinyt paljon mun pikkusisko Auran kanssa, nähnyt pupuja. Harjoitellut istumaan ruokakupille ja pyytämään lupa kontaktilla, alkuun kiljui kovasti, mutta nyt se sujuu ilman ääntä jo ja rauhallisesti. Ehdollistettu naksuttimeen, ja aloitettiin opettelemaan tassun antamista. Alkuun tarjosi vain passiivisesti istumista, nyt jo tassu heiluu ja osuu välillä käteenkin. Niin ja putkenkin sai mennä, kun oli katselu oppilaana kaverin koiran juoksari treeneissä. Treenihetkissä ollaan nyt ensin nakuteltu, sitten leikkiä, ja taas naksuttelu ja leikki. Jos vaikka oppisi miettimään ja keskittymään, siitä nostamaan itsensä leikkiin, ja taas keskittymään uudestaan. Hyvin sujuu, vielä. Niin ja yksinoloa ollaan tehty kanssa, ja siinä ei Malkin näe ongelmaa. On aika lunkin oloinen kaiken kaikkiaan, semmoisen vakaan oloinen. Nukkuu missä vaan, kun väsyttää. Ekaa päivät nukkui ihan tosi paljon, mutta nyt jo olisi kaikkia kujeita mielessä, ja saisi nukkua enemmän. Bortsuihin verrattuna on paljon kömpelömpi ja ihan tosi pentumainen liikkuja, mutta taistelee vahvemmin, on myös jotenkin tosi järkevän oloinen.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Toko-sm, haku-koe, voittaja, juhannus-leiri, sbcak-leiri

On siinä puuhaa riittänyt perättäisillä viikonlopuilla, nyt siis yhteensä kuukaudessa oltu neljä peräkkäistä reissua ja öitä pois kotoota 12. Ja ne kotipäivätkin ollut melko vauhdikkaita. Ei siis ihme, ettei ole blogia ehtinyt päivitellä.

Toko-sm reissu oli oikein onnistunut, vaikkei tuloksellisesti ole juuri kerrottavaa. Essin kanssa oltiin kivassa leirintä alue mökissä, ja etupihalla iso treeninurtsi. Vedettiinkin pe hyvät viimeistelyt Varmalle ja Moonalle. Moonalle ihan minimaaliset muistuttelut vaan, ja Mussen kanssa treenailin muuten vaan, ja se meni kyllä poikkeuksellisen miten sattuu tyyliin, ja totesinkin, että onneksi se on Moona huomenna kehässä. Sää suosi ja Moonan vuoro oli heti alussa. Fiilis oli aivan loistava, ei jännittänyt, kun en yhtään tiennyt mitä odottaa, kun näitä treeni tapoja on tässä mietitty ja muutettu ihan toden teolla. Heti kun ekaan kehään astui, niin huomasin että meidän treenityyli on toiminut, ja Moona tuntui tosi hyvältä. Kaukoissa tuli kaksoiskäsky, tämä ei ollut ylläri, ja positiivisesti ajateltuna se ei näyttänyt hakatulta kuitenkaan. Tunnarissa mokattiin, tai mokasin jo treeneissä, kun en tajunnut että olen tosiaankin ajattelematta opettanut sen pitämään mun selkään kontaktia kapuloiden viennin ajan ilman yhtään pälyilyä, ei osaaminen enää riittänyt kun ruoho oli palaneena tunnarikapuloiden väristä ja kapulat vielä loivassa kuopassa. Lähti nenä auki kohti merkkiä, ja korjauksella kapuloille ja toi oman. Nollahan se sitten oli. Muuten ei liike virheitä, ja osin todella hienoja liikkeitä, ohjattu, luoksetulo ja zeta oli aivan buenoja. Paras kisa meille pitkään aikaan, ja vihdoin tuntui hyvältä taas kehässä, ei ollut sitä viime talven epävarmuutta kaikesta. Tulos jäi kakkosen puolelle. Alla video, siltä näkee miten ne liikkeet meni, ja paikkiksista 10. Su sitten finaalien katsomista, mukava päivä sekin :)


Torstaina olikin sitten jo lähtö Muusan kisa reissulle ja samalla kyläilemään Joensuuhun Airan ja bordereiden luokse. Pe siellä vain hengailtiin ja lenkkeiltiin, mutta lauantaina oli sitten hyvinkin jännittävä päivä, kun oli Muusan ihan eka haku-koe. Koe alkoi maastolla ja haku ensin. Suht avaraa metsää, toiselle puolelle ei näkynyt maaston muodon takia, mutta ei  mitään hankalaa. Lähetin ensin oikealla, tuntui että meni kauan, ja sitten tulikin rullan kanssa. Päästin liinan vahingossa niin pitkälle, että lipsahti multa näpeistä, sitten pieni paniikki mitä teen, ja päätin kutsua sen pois ettei maalimiestä hylätä. Ei lähtenyt kiltti Musse siitä uudelleen kun uutta käskyä ei saa antaa, joten paluu keskilinjalle ja uusi lähetys. Vähän jännitti että tajuaako se että se kuvio meni pieleen, mutta tuli sitten uudestaan rullan kanssa. Nyt pidin kiinni, näytölle lähti suoraan metsäänpäin, vaikka maalimies oli vähän eteenpäin aluetta, kaarsi sinne kyllä määrätietoisesti. Tästä epäsuoruudesta kuitenkin -2p ja eka törttöily tulkittiin valeeksi, -10p. Sitten kolme tyhjää, taas lähti suoraan, käänyi oikeaan suuntaan, teki kauniit laatikot, wau. Sitten viidennellä pistolla löytyi toinen maalimies läheltä takarajaa, tässä hyvä ilmaisu. -1p. kun karkasi haistelemaan maalimiestä kun nousi piilosta. Eli yhteensä 157p. Olin kyllä tosi tyytyväinen pikku Musseen, teki jotenkin kumman hyvää työtä, suorat pistot ja hyvän kokoiset, ja oli tosi innokas, muttei säätänyt yhtään mitään ylimääräistä. Meni jopa siis paremmin kuin yleensä. Sitten esineet. Lähti hyvin, katosi näkyvistä. Hirveän kauan kesti, mutta hienoa että jäi työskentelemään sinne itse eikä kimmonut takaisin. Sitten vihdoin palasi esineen kera, mutta meni palauttamaan sitä vahingossa tuomarille. Hetken siinä napotti tuomatin edessä korrektisti istuen, ja sitten tajusi virheensä ja palautti esineen siististi mulle. 29p. Sitten todeilut, Musse oli kuin kuollut kala kentän vieressä, ja taas sitä jännitti, että mitä jos ei tuosta nousekaan.. No hetihän se innostui, kun meidän vuoro tuli. Tuntui niin kivalta sen kanssa mennä, hieno pieni eläin. Ei mennyt maahan liikkeestä, ennakoi tasamaanoudon sivulle tulon, ja A-esteen noudossa palasi hypyn kautta kun näki siellä tuomarin seisomassa. Näillä virheillä 91p. Yhteensä siis 277p. 1-tulos ja HK1.




Ilta sitten lepoa, ja aamu yöstä olikin sitten herätyskello herättämässä kolmelta aamu yöstä, ja auto starttasi kohti Elimäen tokokoetta kotimatkalla. Sää ei suosinut, ja satoi kuin saavista kaatamalla, tuomarina Harri Laisi. Saimme ykköstuloksen pistein 298 ja lisäksi KP. Ensimmäinen liike tunnari sääsittiin, mutta onneksi toi kuitenkin oikean palikan. Luoksetulossa ei menny maahan, mutta ne stopit on muutenkin ihan peet, ja on tarkoituksena rakennella ne ihan uudelleen. Ruudusta kutsuin sen eteentulokäskyllä vahingossa. Seuraamisessa tuli pientä ääntä lopussa, se on ehkä ärsyttävin juttu, mutta toisaalta ei olla moneen viikkoon sitä työstetty, ja nyt pk-treenissä palkannut paljon leluun, niin ei ihme että tää tuli nyt esiin. Tuomari ei varmaan kuullut ollenkaan kun satoi ja ääni oli niin pieni. Kaukot oli hienot ja oli siellä paljon hyvääkin. Mutta nyt täytyy kyllä kovasti treenata, ja ollaankin jo alettu työstämään uutta EVL:ää. Jos talvella sitten kokeisiin. Mutta ei voi kyllä olla tyytyväisempi, että jaksoi ilman ongelmaa reissun ja hakukokeen jälkeen keskittyä ja tehdä vielä ton voi ykkösenkin mulle pois alta :)


Seuraavan viikon torstaina oli sitten lähtö Juhannus-leirille Kotkan Lintukotoon ihan huippu porukassa, ja oli kyllä aivan loisto leiri, ja sai tosi hyvin treenailtua just niitä juttuja mitä tarvitsi treenata, kun sai tehdä eri lajeja. Aksassa otettiin yksi puomitreeni, kun paikalla oli vanhempi pidemmän mallinen puomi, joka on vähän erilainen koiralle suorittaa. Lisäksi otettiin pari treeniä käännöksiä ja niistä palkkaamista, ja vikana päivänä olikin jotenkin paremmin hyppysissä. Haussa ehdittiin kolme maasto treeniä ja yhdet ilmaisut. Tehtiin paljon suoria löytöjä, ja sitten työstettiin rullan luovuttamisen kriteeriä, mistä olen lepsunut. Sain sen selkeytettyä leirillä, jes. Yksi jälki, n. 400-500m ja kuusi keppiä. Oli haasteista, soista maastoa, ojan ylitystä ja loppu hakkuu aukealla. Jana oli huono, mutta jäljesti tarkasti ja nosti kaikki kepit. Kerran rengasti jonkun kohdan, ja putosin suo ojaan lantioon asti, kiva oli rämpiä ylös, kun Musse jo siinä vaiheessa muutaman metrin päästä tulossa takaisin. Seuraavalla kepillä sitten saappaiden tyhjennys :D Esineruutu tehtiin myös, ja kolme esinettä nousi nopeasti, wau. Päätin etten enää treenaa esineruutua, että jää tämä hyvä muisto. Tokoa Muusalle yhtenä päivänä, ja Moona tais tehdä vaan kahtena, ja lisäksi su Moona pääsi tekemään vähän agilitya puolen vuoden tauon jälkeen. Kenttä oli tosi pehmeää hiekkaa, joten ajattelin ettei ranteet siitä liikaa rasitu. Moona osasi niinkuin aina ennenkin, ja vitsit että me nautittiin molemmat. Selvästi sopii hyvin pehmeällä pohjalla treeni, vaikka tehtiin aika rankasti tokoakin, niin ei yhtään kipeytynyt paikat, päinvastoin on ollut nyt tosi loisto kunnossa. Treenien lisäksi saunottiin, uitiin ja grillailtiin. Kroketti ottelut oli myös ihan parhaita. Leirit on niiin kivoja <3

Jatkuu... Kun ehtii kirjoittaa. Vielä olis bortsu leiri, agirotu, meidän lomamatka Kokkolaan klagiin, EK-koe, ylläri lakumalinois pentu Malkin :)

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Juoksukontakteista

On jo pidempään pitänyt kirjoittaa enemmän Muusan juoksukontaktiprojektista, ja nyt tuumasta toimeen, kun tuntuu että projekti on "valmis" ja ajatukset enemmän selkeät. Sivussa myös ihan yleisesti pohdintaa asiaan liittyen.

Valitsin Muusalle juoksarit, koska olin vain niin kyllästynyt opettamaan 2on2off kontaktia. Ajatus ei napannut sitten ollenkaan, enkä ollut Muusalle hirveästi opettanut klikkerillä mitään temppuja, ja tuntui jotenkin ylivoimaiselta löytää motivaatio opettaa niin tylsä asia. Muusaa en ottanut agikoiraksi, ja siinä vaiheessa tuntui jopa siltä, ettei Muusaa ehkä edes agility niin kiinnostanut. Tehtiin siis suurimmaksi osaksi huvikseen ilman sen suurempia tavoitteita, joten en stressannut alkuun onnistuuko projekti vai ei, mikä oli tietysti hyvä asia, niin pystyi tekemään ilman paineita. Projektin edetessä onnistuminenkin muodostui aina vain tärkeämmäksi, kun asian eteen oli tehnyt niin valtavan määrän työtä. Ihan fyysisesti, mutta myös psyykkisesti. Huonon treenin jälkeen oli puomi masennus, ja kun asiat sujui oli yleismielentila huomattavasti iloisempi. 

Puomin juoksukontakti on ollut ehkä hankalin tekninen asia minkä on koiralle opettanut, ja kun asiaa miettii syvemmin, niin ymmärtää miksi. Ensinnäkin ymmärrys siitä osumasta mitä halutaan, on melko vaikea kertoa koiralle, ja vaikka voisimmekin sen ajatuksen siirtää koiran mieleen, ei sen kriteerin toteutus ole mikään helppo nakki. Mieti itse juoksevasi täyttä vauhtia hirveällä kiireellä pitkin puomia niin, että haluat askeleesi osuvan kontaktipinnalle. Koiran pitää osata säätää laukka niin, että suppuvaihe tulee kontaktille, ja dyykata painovoimaa vastaan alas. Todella ei riitä pelkästään se, että koira juoksee hyvin kaltevaa pintaa pitkin. Sekin täytyy kuitenkin osata, joko heti alusta tai sitten myöhemmin, ihan opetustyylistä riippuen. Kosketusalustalla olisi helppo saada ajatus osumasta, mutta entäpä tyyli. Etujaloilla ei ole mukava osua kovasta vauhdista, ymmärtääkö koira takajalka kriteerin. Miten saadaan vauhti tuotua suoritukseen mukaan, ja tyyli koiralle helpoksi. Uskon että se olisi hankalaa, ja omakohtaisella kokemuksella sen myös tiedän, kokeilin käännöksiin, mutta yksisteen kosketusalusta ei ole mielestäni se toimivin juttu saada soljuvaa suoritusta. Muusa on tehnyt Trkmanin tyylillä hyvin pitkälti, ja siinä tykkään ajatuksesta saada heti vauhti mukaan suoritukseen. Ei tarvitse miettiä missään kohtaa miten suoritus onnistuisi kovassa vauhdissa ja kisavireessä, kun se on ollut aina osa suoritusta, ja se on kyllä ihan huippu juttu. Ymmärryksen rakentaminen voi siinä olla tosin haaste joltain kantilta katsottuna, mutta itse en näe sitä ongelmana kuitenkaan. Ymmärrys paranee matkan varrella. Tosin ainoa tie hyvään ja toimivaan juoksupuomiin se ei varmasti ole. Olen seurannut myös mielenkiinnolla esim. Susan Garrettin ja Jenny Damin videoita, ja Muusallekin otin pientä ajatusta sieltä. Käännökset tein vähän niistä ideaa ottaen, mutta kuitenkin enemmän mieti itse, epäonnistu, mieti lisää ja kehity mentaliteetilla. Kun sisäistin ajatuksen siitä, että se pelkkä ymmärrys ei riitä, vaan tarvitaan hyvin vahva fyysinen taito suorittaa asia sujuvasti, oli aineksiet lähteä kehittelemään Muusan osaamista eteenpäin. 

Muusan treeniä viime kesältä. Tällä osaamistasolla sujui hyvin jo kaikki erilaiset sisääntulot, ja vídeo onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka erilaisia suoritukset voi olla, välillä 3 laukkaa, useimmiten neljä, välillä tarvitsee tehdä huomattavia laukan säätöjä jotta osuma onnistuu. Puomin jatkoja treenattiin, ja niissä treenaamista olikin. Viimeinen suoritus on karu esimerkki siitä, kun koira ei osaa tehdä halutunlaista suoritusta, vaikka yrittäisikin. Noita kävi valitettavan paljon, ja se laittoi miettimään miten opettaa asia oikein, ja kuinka vaikea joku kääntyminenkin teknisesti on.




Mutta en siis ole ollenkaan sitä mieltä, että täysillä alusta asti juoksuttaminen on ainoa tie, mutta uskon että jos valitsee tehdä alustalla tai ihan vain sheippaamalla, on erittäin tärkeää, että koira on harjoiteltaessa rento ja avoin oppimaan ja keksimään, jolloin vauhti tulee, noh. rennosti itsestään, ilman painetta. Luulen että vaatisi siis jopa enemmän taitoa kouluttajalta yleisesti, ihan vain oletus. Jokaisella matka on varmasti omanlainen, ja tärkeintähän tässäkin hommassa on vain loppujen lopuksi ne ihan perus periaatteet. Sitä saa mitä vahvistaa, ja pitää osata oikealla näppituntumalla vaikeuttaa ja helpottaa. Koulutus on tapahduttava hyvin operantisti, koiraa ei voi pakottaa suoritukseen mitenkään, jos onnistumista ei tule. Epävarma ja vauhtia hidastava koira vielä suuremmalla todellisuudella loikkaa. On tärkeää pystyä rohkaisemaan yrittämään, ja aivan varmasti tämä kaikki on paljon helpompaa jos tehnyt ja opettanut koiralleen paljon erilaisia juttuja, ja osaa lukea sitä ja tietää miten se oppii, ja tietysti myös toisinpäin, eli koira on oppinut oppimaan ja aktiivisesti yrittämään. On luotava koiralle ajatus, että on erittäin tärkeää osua siihen kontaktiin, ja palkan pitää olla sen mukainen. Esimerkkinä Muusa käy itse juoksemassa puomia jos on ollut hallilla vapaana, ja osuu aina todella hienosti. Se on niin aivopesty siihen hommaan, että kontaktille osumisesta tulee ihan paras fiilis. 

  Muusan kehut ekan täyskorkean puomin jälkeen
 

Paljon me ollaan treenattu ja harmaita hiuksiakin on saatu, mutta on kyllä ollut todella opettavainen projekti, ja siksi siihen lähdinkin. ja on ollut kivaa huomata, että se mitä luvattiin alussa ylläpidosta, tuntuu kyllä täysin pitävän paikkaansa. Juoksukontakti ei huonone vaikkei sitä jatkuvasti ole hinkkaamassa, päinvastoin paranee vaan kuin viini, ja virheet on kyllä vähentyneet niin treeneissä/kisoissa hyvin lähelle nollaa, huonoja toistoja tulee onneksi vielä harvoja, joissa osuma ei ole tarpeeksi hyvä, niin on jotakin mitä treenata siinäkin. Alkuun virheet ei olleet yllästys, asia on niin vaativa koiralle, että vaikka yritti, ei aina voinut onnistua. Vähemmälläkin määrällä treeniä olisi varmasti selvinnyt, mutta varsinkin kun ekaa kertaa jotakin tekee, ei voi välttyä turhalta työltä. Meillä ei ollut myöskään käytössä madallettavaa puomia, joten viritelmien rakentamiseen ja mielikuvituksen käyttämiseenkin meni oma vaivansa. Ja varmaan takapakkejakin tuli välillä oman osaamattomuuden takia, mutta juuri siinähän sitä oppii eniten, eikä siinä että kaikki sujuu vähän liiankin helposti.

Aloitettiin projekti kun Muusa oli reilu 7kk ikäinen. Ensin juostiin mattoa pitkin, ja siinä saikin jo itse alkaa opetella näkemään niitä jalkoja. Muusa juoksi hyvin. Matto vaihtui lankkuun. Ostin rautakaupasta kaksi kahden metrin hyllytasoa ja liimailin niihin mattoa päälle, ja eikun juoksemaan. Siitä siirryttiin puomin alasmenolle jota nostettiin oppimisen mukaan. 

Alkuun treenasin paljon yksin, pidin kuollutta palkkaa mihin Muusa juoksi hyvin, ja putkea edessä niin sai hyvin suunnan.


  Lankun jälkeen lisättiin keskiosa mukaan, ja sitten korotettiin se viritelmä jo melko korkeaksikin. Se oli osin ehkä vähän turhaa työtä, mutta tuskin kuitenkaan ihan täysin. Kun siinä vaiheessa lisäsi ensimmäisen kolmanneksen ja vauhtia, ei tullut onnistumisia. Päädyttiin siis madaltamaan puomi kokonaan, olisiko ollut minipöydän päälle, ja siitä alkoi uudelleen korotusprosessi. Kävin videoita äsken läpi, ja kyllä ne osa treeneistä melko epätoivoisilta näytti, mutta hitaasti edistystä tapahtui. Välillä laskettiin alaspäinkin, kun onnistumisprosentit oli liian pieniä. Onneksi jaksoin olla kärsivällinen.Tätä vaihetta kesti siihen asti, että puomi vihdoin ja viimeinen saavutti täyden korkeuden.

Muusa 10kk, tässä treenissä madallettiin puomi ja otettiin paljon lisää vauhtia. Pitää osata kiihdyttää eikä vain hölkätä.


Harjoitusta takana rapiat 5kk, ikää karvan alle 1v. Juoksee jo hyvin, ymmärrys ja toteutus? Välillä hyviä treenejä, välillä aivan kuraa. Näissä korkeuksissa alkoi suurimmat ongelmat ja edistys oli hidasta, mutta kärsivällisen yrittämisen jälkeen asiat loksahtelivat paikoilleen kuin itsestään.



28.3 yli 7kk harjoittelun jälkeen otimme ensimmäisen treenin täyskorkealla puomilla. Prosessi ei missään nimessä ollut silloin vielä lähelläkään kisavalmiutta. Lähestymis matkoja oltiin silloin saatu hieman laajennettua, ja suoraa hyppyä olin kokeillut puomin edessä matalalla putken sijaan. Ohjattavuus puomin jälkeen oli nolla. Ymmärrystä oli, mutta ei vielä sen vertaa lähellekään, että olisi pystynyt katsomaan ohjausta ja silti keskittymään kriteerin pitämiseen. Tai katsoa ponnistuspaikkaa edessä näkyvälle hypylle samalla kun pitää laskea ne askeleet siihen kontaktille. Paljon työtä siis edessäpäin, mutta erilaista työtä, mistä olinkin innoissani. Korotus oli osin niin hermoja raastava prosessi sekin.

Kotona treenailin ymmärrystä, ja aloin miettimään käännöksiä. Oli aika myös aloittaa A, mikä olikin oletettua helpompi prosessi. Tässä kolmas treeni Asta. Suurin työ jäi Muusalle miettiä, miten se saa pitkät askeleensa järkevästi asetettua. Ongelmia tulikin myöhemmin siinä, ettei aina riittänyt kropan hallinta liidellä nätisti koko An ylitse yhdellä laukalla, mutta kahdella laukalla dyykkaa ihan liian alas, mikä ei ole järkevää eikä mukavaa niin jyrkällä seinämällä. Väillä tämän takia otti virheitä, jotka on jääneet itsestään pois. Nykyään tulee kovasta vauhdista ykkösellä, pienemmästä saattaa tulla kakkosella.

 Muusan kolmas treeni A esteellä, käännösten ensimmäisiä kokeiluja.

Käännöksiin halusin lopulta kunnollisen etutaka osuman. Nykyään se suoritetaan niin, että jarruttaa päällä, vaihtaa laukan joko ennen puomia tai puomilla tarpeen mukaan, tekee hyvän jalka erottelun kuitenkin kontaktilla ja oottaa viiston linjan haluamaan suuntaan, samalla katsoen mun ohjauksesta suunnan jatkoon. Tämäkin prosessi oli pitkä, ja alkuun onnistuneita sai hakea, välillä tuntui että osaa, välillä tuli takapakkia. Nyt on ollut pidempään kääntymisissäkin. En ole nykyään ottanut videoita paljon ollenkaan, mutta tässä joku video missä näkyy käännösten harjoittelemista aika alkuvaiheessa kuitenkin täyskorkealla puomilla jo.


Siinä koottuna videoita pitkin matkan, mutta nykyisyydestä ei ole oikein mitään materiaalia. Tällä hetkellä käytössä käskyt: Eteen: saa paahtaa itsenäisesti eteenpäin seuraavalle näkyvälle esteelle, kiipeekiipee: mennään exitit joilla voi ensin mennä pari laukkaa eteen ja sitten katsoa ohjaus, oikea ja vasen, joilla tehdään kaikki missä ei auta kiihdyttää eteenpäin ollenkaan. A:lla käytän samoja vihjeitä. Tämä systeemi on toiminut hyivin kisoissa ja ratatreeneissä, ja koska Muusa on suhteellisen kuulolla oleva koira ja puomin jälkeen tulee kiltisti ohjaukseen, ei meillä ole ollut ainakaan vielä tarvetta loppuunsa hioutuneelle suulliselle erottelulle. Jos joskus on, niin sitten treenataan lisää. Ja aika näyttää miten päästään tarpeeksi vaikeuttamaan harjoituksia vai tarvitseeko. Jotenkin sitä on vain oppinut, että jos ei kehitys suunta ole eteenpäin, niin paikallaan ei pysytä, vaan asiat sitten huononee.

Yksin tätä prosessia en olisi varmasti saanut vietyä loppuun, joten kiitos treenikaverit, neuvon antajat ja pallonheittäjät Raisa, Anni, Sami, ja Karo. Ja varsinkin Minna, kenen kanssa ollaan myös pohdittu juoksukontaktiasiaa enemmän kuin paljon. Trkmanin nettikurssilla oltiin myös, ja siitäkin oli oma hyötynsä, varsinkin motivaation kannalta, ja hirveästi oppi myös seuraamalla muiden prosesseja ja oppimista.

Suosittelen juoksareita ehdottomasti, jos on valmis treenaamaan ja kohtaamaan myös haasteita, sekä nauttii koiran kouluttamisesta. Uurastus palkitaan toivottavasti lopussa :)




















keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ihana Lilla Muussen + Moona renkaan leirillä





Musse elää tällä hetkellä erittäin vauhdikasta aikaa. Tokossa päällä kova opettelu vauhti, ja kehitystä tapahtuu lujaa tahtia. Samalla on pyörähtänyt käyntiin maasto kausi, joten haku, jälki ja esineet ovat taas treeni ohjelmassa. Agilityssakin ollaan treenattu ja kisattu melko lailla säästelemättä. Vapaapäiviä pitää sovittamalla sovittaa aikatauluun. Olen yrittänyt pitää kiinni vähintään 1 vapaa per viikko, ja lisäksi fyysisesti vähemmän rasittavia päiviä. Takaraivossa pyörii ajatus, että loputtomasti ei voi jatkaa näin tiivistä tahtia, ja pian olisi aika pitää pidempi lepojakso. Muusassa ei kuitenkaan ole näkynyt mitään ylirasittumisen tai stressin merkkejä, on jotenkin sellainen lunki kaveri. Kotona löhöää sohvassa ja jotenkin liikuskeleekin flegmaattisesti, kun ollaan menossa niin nukkuu autohäkissä tai lepää kentän laidalla. Semmoinen unelma koira, jonka voi huoletta ottaa vaikka ilman remmiä minne vain, ja tottelee kuin ajatus. Ei haittaa mikään häiriö, Muusa vain on. Loisto koira, en tiedä miten ja milloin siitä semmoinen tuli. Olen jotenkin oppinut arvostamaan ja rakatamaan sitä ja sen työskentelyä juuri sellaisena kuin se on. Ennen vertailin sitä paljon enemmän Moonaan ja ylipäätään mietin millainen se on, missä se on huono, missä se on hyvä. Tuntui kyllä koko ajan, että on käsissä huippu koira, jolla on potentiaalia moneen, mutta epäilin ehkä sitä, että tuleeko se koskaan tuntumaan niin omalta, kuin Moona. Opinko koskaan arvostamaan sen kanssa tekemisen yhtä tärkeäksi kuin Moonan, jota olin jo oppinut ihannoimaan niin hyvässä kuin pahassa. Ehkä se on juuri se juttu, oma mentaalinen suhtautuminen koiraan, ja miten ne ajatukset saa omassa päässä käännettyä niin, että heikkouksista tulee vahvuuksia, ja pian se on todellisuutta. En tarkoita että olisin koskaan ollut epätyytyväinen Muusaan, päivastoin. Aina olen sen tekemisestä tykännyt ja ollut aidosti iloinen, en edes stressaantunut ollenkaan siitä, että se alkuun meni agilityssa hitaasti, mikä on jälkeenpäin ajateltuna vähän ihme. Osasin pitää kiinni siitä, että katson, opin ja tunnustelen minkälainen se on ja mihin se kaipaa vahvistusta. Ja nyt viime aikoina on alkanut tuntumaan, että tunnen sen. Tiedän paremmin minkälainen se on, ja miksi se toimii milläkin tavalla, mutta tärkeimpänä tunnen sen henkisesti. Osaan vähän paremmin reagoida hetkessä jos kohtaa jonkin vaikeuden, tiedän milloin se yrittää osata, milloin se osaa ja milloin ei. Osaan viestiä sen kanssa paremmin. Ollaan kehitetty yhtestyö ja luottamus. Meinasin kirjoittaa mitä kaikenlaista se nyt osaa ja mitä pitäisi treenata, mutta ne jutut jotenkin menettää merkityksen tässä kaikessa. Opintoretki jatkukoon, maailman parhaan toisen koiran kanssa.

Ehkä suhteen luomista Muusan kanssa auttoi se, että Moona piti pitkän loman. Kävi se noin viikon kahden välein kentällä tekemässä jotakin, ilman ajatusta. Mitä kirjoitin edellisessä tekstissä, toteutui hyvin. Unohdin Moonan kanssa treenaamisen, ja samalla kadotin koko koiran. Oli se täällä koko ajan, mutta päällimmäisenä ne sen ärsyttävät puolet. Moona ja Moonan räyhä asenne, kiihtyy jokaisesta asiasta, niinkuin aina. Todella rasittavaa. Unohdin ne asiat mitä siinä koirassa kaikkein eniten arvostan, ja samalla koko koira tuntui valuvan valovuoden päähän, ja annoin sen mennä. Treenattiin vain mielen virkistykseksi, ja tuntui kuin olisin katsonut sen tekemistä ulkopuolisen silmin. Ihan ilman surua tai katkeruutta. Nyt viikonloppuna oli renkaan leiri, minkä ajattelinkin rajapyykiksi treenaamisen aloittamiselle. Toki takaraivossa on pyörinyt ajatus siitä, että kuulutaanko me enää sinne, pystytäänkö me treenaamaan tavoitteellisesti ja onko se reilua koiraa kohtaan. Moona on nyt viimeiset lomaviikot ollut ihan normaali ja sopeutunut elämään ilman treenejä, kun on muuten saanut juosta lenkeillä ja leikkiä muiden koirien kanssa.

Viikonloppu siis tokoa, ja on se toko vaan niin huippu laji. Kouluttajina Christa ja Satu, ja oli kyllä todella hyvä leiri. Treenimotivaatiota pakkautui niin paljon reppuun, että oli pakko vähän kotona jo näpertää.
Nyt ajatus selkeytyi hyvin, jatkamme unelmien tavoittelua. Ehkä sen jo tiedostinkin, mutta tämän leirin jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa. Löysin Moonan uudelleen, ja voi että kun se tuntuu hyvälle. Nyt kun tätä kirjoitan, niin vasta tajusin kuinka kova ikävä mulla on ollut. Oma rakas Moona, ja se asenne ja miten se asiat tekee, räyhä moottori. Ja se oli niin onnellinen. En edes löydä itkultani sanoja. Ollaan luovuttu jo kaikesta muusta, mutta tokosta en luovu. En aio heittää 5 vuotiasta koiraa hukkaan. Nyt tuntuu myös, että pystyn suhtautumaan järkevämmin, jos ongelmaa tulee. Mennään sillä mitä on annettu, ja uskon että pystymme treenaamaan tarpeeksi. Haluan olla Moonalle läsnä, ja tehdä tosissaan sen kanssa.
Leirillä oltiin huonoja monessa asiassa, mutta se ei yllättänyt, mistä olen vähän huolissani. Olen vajonnut mukavuus alueelle. Talvi on ollut kyllä poikkeuksellisen vaikea meille monella tapaa, mutta eiköhän ne yllätykset ole nyt nähty, ja tulevaisuudessa pystyy paremmin hallitsemaan tilanteen, toivon ja uskon. Tiedostin miksi asiat on vaikeita, ja sain monta juttua korjattua. Ja se vastaa mukavasti. Moni ajatus vahvistui, ja tuntuu että tiedän vähän paremmin miten voimme kehittyä eteenpäin. Nyt alkaa sitten treenaus, ja olen ehkä innokkaampi kuin koskaan tekemään töitä. Ja me tehdään. 

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Luopumisen vaikeutta, uusia tuulia

Moonalla nyt päällä treenitauko, ja olen opetellut ottamaan kevyemmin mielin sen kanssa. Tulevaisuuden tavoitteet on unohdettu, ja pitää löytää tapa treenata ja kilpailla ilman liikoja toiveita ja paljoja tavoitteita. Koiran ehdoilla siis. Jos ei voi treenata niin paljon kuin haluaisi ja koira vaatisi, niin turha kai kiusata itseään sillä tosiasialla. Hyväksytään se. Jatketaan kyllä kisaamista, ja tottakai olisi hienoa tehdä hyvä suoritus toko sm-kisassa, jos sinne pääsemme Moonan kunnosta riippuen, mutta turha stressata sitä mihin ei ihan hirveästi voi vaikuttaa. En edes osaa arvata, miten treenien väheneminen vaikuttaa pitkässä juoksussa, voiko tarkkuus pysyä? Miten spondyloosi etenee? Pitääkö tehdä ne vähät treenit vaikeita treenejä, vai helppoja? Nyt ei oikeastaan nappaa treenata ollenkaan, pitää päästä eroon tästä kaikki tai ei mitään asenteesta. Puoliteholla treenausta, puolitehoinen suoritus, ei kiitos. Haluan löytää jonkun tasapainon ajatuksille, ja ehkä ollaan sinnepäin menossa. Mutta en osaa nauttia mistään rauhallisesta pikkutreenistäkään, vaan annan sen olla kokonaan. On nyt syönyt rimadyliä reilu kolme viikkoa, ja onhan se paremmin voiva näin, ei nuole, liikkuu paremmin jne. Alkoi siis taas oireilemaan enemmän, ja kaukoja ei pystynyt tehdä ilman liikkumista. Sekoitin taas päässäni koulutukselliset asiat ja kivun. Ei pystynyt taas ajattelemaan järkevästi. Huomasin että ei päässyt Moona enää sängylle hyppäämään kunnolla, ja asia oli selvä. Unohdettiin lempäälän tokot ja koiratanssi kisa. Oikea valinta se oli, ja kun testasin kaukot kipulääkkeen kanssa, niin ongelmat oli poissa. Nyt voi sitten kokeilla, että miten pärjää ilman kipulääkettä kun tilanne on rauhoittunut, mutta toisaalta voisi pitää pienellä annoksellakin jatkuvana, ja jos jotkut kisat niin lopettaa vaan ennen varoaikaa ja seurailla onko ok.
Nyt on saanut liikkua aivan vapaasti, en jaksa stressata ranteita tai tömähdyksiä. Moona on ollut todella rasittava ja stressaantuneen oloinen levossa, joten otin vaan linjan että aivan sama. Pysyypähän lihakset kunnossa kun painaa täysillä metsässä, ja ainakin liikunta on oma ehtoista. Katsotaan miten jatkossa, vaikeita kysymyksiä. Nyt on taas semmoinen että pystyy elämään sen kanssa, joka kai tärkeintä. Temppuja tehtiin alkuun, mutta ne villitsi sitä vain lisää. Jos sen haluaa hommia tekemällä rauhalliseksi, niin se vaatisi todellakin enemmän haastamista ja tyttö pitäis laittaa kunnolla töitä tekemään. Huhtikuun lopussa olisi renkaan leiri, jospa siihen asti olisi kotikoirana lomalla, ja ruvetaan sitten miettimään strategiaa tulevaan.
Ja miten ne karsinnat siis sujui, niin ei mitenkään loistavasti, niinkuin oli tunne jo koko syksyn. Ekaan pelotti mennä, ei ollut oikein luottoa koiraan. Nollasin itse hypyn heittämällä päin estettä, ja muutenkin olin niin jännittynyt että pilasin silläkin meidän suoritusta. Osin tosi hienoja liikkeitä kuitenkin. Kakkostulos siis Vantaan ekalta päivältä. Toka päivälle ryhdistäydyin, ja olikin kiva kokonaisuus, pieniä liikevirheitä siinäkin, lähti väärään suuntaan ohjatussa ja zetassa väärä asento. Jompanakumpana päivänä tuli myös kaksoiskäsky kaukoissa ja tunnarissa nousi seisomaan kun käännyin. Mutta Moonakin oli todella paljon parempi seuraavana päivänä ja ihan hyvä ykkönen. Kolmas koe 8 päivän sisään Oulussa, ja Moona taas paransi tekemistään. Saatiin korjattua ohjatun väärä suuntailu, ja zetassakin meni istumaan. Tunnarista harmittava 5, taas nousi seisomaan, sitten piti löysästi ja pudotti kapulan. Olin kyllä ylpeä pikku Moonasta, kun työskenteli niin kivasti. Ja oikeastaan kaikissa karsintakokeissa teki juuri samanlaisia suorituksia kuin treeneissä virheineen ja onnistumisineen, mitä pidän tärkeänä jatkon kannalta. Kaukoissa liikkui paljon, ekaa kertaa liikkui kokeessa. Kehässä oli kivaa. Oulustakin ihan hyvä ykköstulos.
Sitten alkoikin down kausi oikein kunnolla. Tajusin vasta tilanteen, ja sen että ei voi repiä eikä heitellä palloa. Ei voi tehdä koiraa fyysisesti rasittavia juttuja kuin pakollisen verran. Kaukot oli aivan rikki, korvat luimussa. Joko ei tehnyt mitään, teki todella tahmeasti, tai ei pitänyt takaosaa paikallaan. Itkin monessa treenissä, kun halusin asiat kuntoon. Tunnari saatiin hienoksi. Kaukot tökki. Muutoin teki niin voimalla kuin Moona voi tehdä. Ääni tuli metallinoutoon, tehtiin yksi stoppi, ja yllätyin kun treenaamattomuus sai sen yliyrittämään ja tekemään vieläkin enemmän täysillä. Teki mieli edes leikkiä ja riehua sen kanssa kunnolla, ja aina kun oli aika kaivaa palkka, muistin että ei saa riehuttaa. Ei saa repiä. Ja taas itkettiin. Tuntui että Moonan elämässä ei muuta ollutkaan kuin rajotteita, ja hyppy aiemmasta oli kohtuuttoman suuri.
Lähdettiin kuitenkin Seinäjoelle. Mieli oli kovin maassa jo mennessä, mutta kivaa että oli reissukaverina Sirke, Riski ja Tuuri. Viimeistelytreenit oli taas edellä mainitun tyyliset, eikä todellakaan tehnyt mieli mennä katsomaan totuutta silmiin koe kehään. Saatiin numero 1, ja voin kyllä nyt omakohtaisestikin todeta, että ensimmäisillä suorittajilla on kyllä tiukempi tuomarointi. Mutta samapa tuo nyt meille oli, huono ykkönen vai kakkostulos, eihän sillä käytännön merkitystä ollut meille. Zetassa taas sama virhe, ja siihen nyt täytyy tehdä sotasuunnitelma. Treeneissä se onnistuu, kokeessa ei. Keksin että kokeessa jännitän istu tulee korkeana kiekaisuna, niinkuin seiso. Kaukot oli onneksi vikana, ekaa kertaa ikinä 2 kaksoiskäskyä ja 6. Ei liikkunut, näytti hakatulta, sattui. Tiesi ettei saa liikkua, mutta niin kipeä ettei pystynyt tehdä sitten. Hypyssä murisi erittäin kovaan ääneen, ruudun merkillä nyki, stopissa peruutti. Muutoin eri kiva setti. Tunnari oli aivan super hieno, jes. Fiilis oli ihan kiva kehässä, mutta täytyy sanoa että pisteet nähtyäni ja tietty ne kaukot kun meni miten meni, niin teki mieli lopettaa koko toko. Seuraamisen, tunnarin ja luoksetulon tosi huonot numerot ärsytti, kun se seuruu oli kyllä paljon parempi kun 7.5, ja tunnari 8.5 kun ei siinä ollut mitään vikaa, ja luoksetulo 7.5 oli tosi magee paria peru askelta luukuunottamatta. Jotenkin sitä lannistuu helpommin, kun tuntuu ettei voi enää treenata paljon, niin ei voi enää parantaa niitä juttuja. Ja tuntuu niin kamalalta edes miettiä jonkun hyppynoudon murinan tai ylivireen ja yliyrittämisen ongelmien korjaaminen, kun syyttää virheistä spondyloosia. Saati sitten ne kaukot, jotka on aina olleet Moonan varmin liike ja viime vuonna melkein joka kokeessa 9.5 tai 10.
Positiivistakin kehitystä kuitenkin on, esim. ruutuun meno on taas rento ja paikka hyvä, joka kokeessa. Samoin luoksetulossa ei yhtään maahan menemättömyyttä ja täpäkät stopit ja kovaa vauhtia. Paikallaoloissa ei kertaakaan tuhmaillut. Ohjattuun löytyi hyvä treenitapa ja väärät suunnat jäi pois.

No mutta, näistä syistä olen yrittänyt luopua pikkuhiljaa Moonan kanssa tosissaan treenaamisesta. Kun jotain tosissaan yrittää, niin jokainen takapakki tuntuu ikävältä. Ennen niistä huonoista numeroista ja pienestäkin huonosti menneistä asioista sisuuntui. Juttu pyöri mielessä, ja sitten mentiin kentälle ja treenattiin, treenattiin ja treenattiin. Mulla ei ole kärsivällisyyttä jättää asioita hautumaan, jos joku ei suju, niin sitten tehdään töitä ja pistetään se kuntoon mielellään heti. Nyt on siis Moonan treenit sivussa mielestä ja ajatuksista, ja tuntuu kovin tyhjältä ja haikealta sitä ajatella. Kerran käytiin vähän treenaamassa, eikä se oikein tuntunut enää miltään. Olen siis alkanut päästää irti. Irti meistä koirakkona, ja irti meidän treenityylistä. Irti omista unelmista. Tauon jälkeen aloitan alusta Moonan kanssa. Ilman odotuksia ja aiempia unelmia. Toivon että se on helpompaa niin, ja pystyn taas pitämään hauskaa Moonan kanssa. Moonan ehdoilla. Seinäjoen jälkeen kirjoitin ylös asiat mitä haluan parantaa, ja lappu meni odottamaan, enkä edes muista mitä siinä lukee. Paitsi lopussa, että pelataan niillä korteilla mitä on annettu.

Onneksi on Muusa, joka on nyt aivan ylityöllistetty. Yhteistyö on sen kanssa jo kuin Moonan kanssa oli. Alan oppimaan paremmin ja paremmin minkälainen se on, ja tykkäämään siitä aina enemmän ja enemmän koirana. Hassua kuinka sitä aina tykkää omastaan, ja pitää sitä juuri parhaimpana itselle. Mutta niin se kai pitää ollakin, kun se yhteistyö paikkaa kummankin virheitä ja yhdessä voidaan olla vahva pari. 

lauantai 21. helmikuuta 2015

Elämää, ei sen enempää


Moona oli muutaman päivän taas kipeämpi, ei niin elämänsä kunnossa. Aavistuksen vaisumpi, ja tuntui siltä että nyt otetaan muutama päivä ilman tokoa. Kaukot taas tökki, ja voi kuinka sitä miettii onko tässä järkeä, ja mitä voi ja mitä kannattaa tehdä, mikä on koiralle haitallista. Miten spondyloosi tulee etenemään ja ranteet kestämään. Ei sitä voi ennustaa kukaan. No onneksi mulla yleensäkin on sellainen päivä kerrallaan mentaliteetti, ja tämä nyt vaan meni näin. Mutta ehkä sitä nyt vasta alkaa tajuamaan, että tässä mennään todellakin koiran terveyden ehdoilla. Nyt olen huolettomasti treenaillut, heitellyt narupalloa ja revittänyt lelua, juoksuttanut sitä huonolla pohjalla tokoa tuomaripäivillä, ja tuloksena Moona nuolee ranteita ja käytös asteen vaisumpaa. Ihana Mari kävi tytöt hoitamassa, ja mietittiin tarkemmin Moonan tilannetta ja miten tästä eteenpäin. Palkkauksena saa nysvätä rapisevien pullolelujen kanssa ja keltaiset jännä materiaaliset purunarupallot on pop, saa niitä purra ja purkaa ja vähän vetää varovaisemmin. Vähempi parempi. Treenaus ennen arvokisoja, muutoin kevyesti. Ja kai tässä on sitten osin luovuttava jostain, esim. luoksarin stopit saa olla mitä on. Moona on kyllä kehittänyt hyvin oman tekniikan, jarruttaa täysin takaosalla ja etujalat myötää, maahan heittäytyy, ei tunnu ranteissa sitten pahalle. Toivon että stopit pysyykin näin ylläpidolla, on tehnyt nyt karsinnoissa hienoja luoksareita, jopa 9.5 saatiin yksi! Luoksari ei ole ollut se vahvin liike, ennen oli hieno, sitten tuli kaikenlaista kummaa. Mutta toistomäärät siis minimiin, ja niin tiedän mitä tässä käy, kun se ei enää saa sydämensä kyllyydestä treenata. Noh, voipi olla meno sitten veitsen terällä.. Jälkeä kesällä niin pääsee hommiin.. Paimennusta ei, äkkinäisiä liikkeitä ja ranteille vääntöä. Vapaana lenkkeilyä toki joo, mutta koirat erilleen irti, kun juoksevan Muusan kanssa paljon, päätön juoksu ja äkkinäiset liikkeet, ei hyvä, eikä törmäys riskiä. Uimista joo, uimahyppyjä ei. Hirveästi rajotteita. Ja voi vain toivoa, että se pysyy kunnossa. Kipulääkettä jatkuvana kun ei kisoja, katsotaan miten vaikuttaa? Nivelvalmisteita syö. Yrittää siis välttää kaiken turhan rasituksen ja minimoida törmäilyt ja tapaturmat. Saa elää suuren osan elämästä nyt normaalia kotikoiran elämää. Se on suuri muutos se. Ei enää treeneistä treeneihin juoksemista. Ne ajat on ohi nyt. Meillä on ollut ihan hurjan hienoja hetkiä ja muistot Moonan kanssa on suurimmaksi osaksi treeneistä, ja se on ollut meidän elämää. Varmasti kummallekin meille parasta mahdollista. Muistot jää, mutta niin sitä vain miettii, että tuleeko niitä suuria onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita vielä, ja yhteisiä retkiä ja huippuja treenejä. Onneksi ollaan tehty yhdessä vaikka ja mitä, muistot jää, mutta niin sitä vain miettii, että ne parhaat hetket on nyt takanapäin, ja tulevaisuus ei ole niin valoisa. 

Muusa saa nauttia nyt ykkös treenikoiran asemasta. Pystyypähän siihen nyt panostamaan kunnolla. Mietinkin meille nyt tavoitteita tälle vuodelle, ja uskon että ne saavutetaan kun tehdään töitä. JK1, HK1, Voi1, agin arvokisa nollat vuodelle 2016. 


maanantai 9. helmikuuta 2015

Pysäyttävää

Olen kyllä miettinyt, että mulla on käynyt todella hyvä tuuri ja onni, kun on sattunut tielleni kaksi maailman ihaninta koiraa, jotka ovat terveitäkin vielä. Priima luusto jne. NOT

No olenkin vähän elänyt pienen varjon kanssa, että milloin sattuu meillekin jotain ikävää. Tässä ne nyt on. Toisessa kuvassa näkyy spondyloosi alaselässä, yksi melkein silloittunut nikamaväli. Yksi alkava taitaa olla keskemmällä selkää. Ranteissa näkyy kirkastumaa, selvää nivelrikkoa. Kuvat napattu Moonasta 5v. :(


Nyt olen asiaa pari viikkoa sulatellut, ja tottunut ajatukseen, ehkä. Asiat pitää vain hyväksyä sellaisina kuin ne on, ja elää niiden kanssa. Jotenkin en siltikään vielä ymmärrä, että ikinä ei meitä enää kisoissa agilityn osalta nähdä. Eikä niistä kisoistakaan niin väliä, mutta ikinä ei enää treeneissäkään saa vetää Moonan kanssa täysillä menemään.

Tämä agilityuran päätös sai kyllä taas ajattelemaan asioita. Yksi henkilö sanoikin pahoillaan olevana, että todella harmi tuo, kun olen niin suuren työn tehnyt, ja nyt näytti niin hyvältä. Tottahan se on, että viimeisenä vuotena ollaan vasta löydetty se yhteinen sävel kunnolla, ja tajusin mitä se on mennä agilitya kun tietää miten koira toimii ja yhteinen rytmi on löytynyt. Mutta työ mikä me on tehty, on se matka mikä me on kuljettu. Ja ei se päämäärä ole se tärkein, vaikka tottakai pitää olla joku suunta. 

Me ollaan lähdetty siitä, kun Moona pudotteli matalatkin rimat, eikä se edes niin ressannut muo. Moonalla oli kaksi vaihdetta, täysillä kaikki esteet mitä näkyy, tai jos yritin ohjata oli mulla hampaan jäljet reidessä. Kun kuuntelin ohjaajaa, haukkui Moona taukoamatta räkä roiskuen. Siitä kehityimme sitten hiljalleen eteenpäin. Yksi vuosi meni nextarissa treenaten, ja oli sekin todella tärkeä kokemus, vaikkei juuri silloin meitä vienytkään hirveästi eteenpäin. Aloin näkemään Moonassa liikaa heikkouksia. Se ei käänny jne. Treenattiin paljon, ja mun reikäpää Moonasta katosi vauhti, ja hyvällä nollalla ei ylletty edes lähelle palkintosijoja. Mulla ei ollut enää kivaa, ja monesti treeneistä lähdettiin itku kurkussa. Nousukausi lähti liikkeelle Juhan treeneistä, kun kelloteltiin vähän Moonan menoa, ja Juha oli oikeassa, Moona meni kovempaa kun en vaatinut siltä kokoamista. Unohdettiin käännökset, tai se ihme fanaattisuus niihin. Kauankohan tästä olisi nyt aikaa, ehkä 2v. Kahdessa vuodessa tapahtui paljon hyvää, ja meillä oli enemmän hauskaa. Parhaat muistot on kyllä Juhan treeneistä muutenkin. Aloin uskomaan taas Moonaan, ja arvostamaan sitä koirana. Moonalla on aivan paras asenne, ja se on niin hieno kun se pääsee paahtamaan menemään. Ei katsele taakseen kun reitti on selvä, ja antaa aivan kaikkensa. Se draivi vaan on aivan uskomaton, ja silti se pystyi keskittymään kuitenkin. Se ei ehkä kääntynyt kaikista tyylikkäimmin, mutta vauhti pysyi taatusti yllä. Nopeus riitti kovassakin seurassa aivan kärkeen, jos vain sai nollan joskus tehtyä. Hienoimpia muistoja on ne hetket kun vedettiin täysillä radalla. Ei edes siinä hetkessä väliä oliko tulos mikä. Kun pakka pysyi kasassa ja tehtiin yhdessä ehjää rataa. Olen niin kiitollinen, että opin edes jotenkin valitsemaan radalla ne Moonalle sopivat ohjaukset, vaikka muut olisi tehneet aivan erilailla. Ja iloinen olen todella siitä, että löysin Moonan hienouden ja sain nauttia täysillä sen kanssa menemisestä. Viime vuonna otin ajatukseksi mennä jokainen rata niin kuin se olisi meidän viimeinen. Ehkä tämä oli jotakin kohtalon ivaa, mutta näihin ajatuksiin ja tunteisiin on hyvä lopettaa. Vaikka kuinka kurkkua kuristaa ja itkettää. Onko mulla koskaan sellaista agikoiraa kuin Moona? Yhtä hienoa reikäpäätä? No ei ole, koska toista samanlaista ei vaan ole. Koiraa joka murisee mulle, kun sitä ärsyttää kääntyä, tai kun olen muka sen tiellä.

Ote syyskuun kirjoituksesta:
"Moonan kanssa parhaimman fiiliksen radat on tehty näillä ajatuksilla:
- "Maailman siisteintä mennä radalle juuri Moonan kanssa." (Koiran hyväksyminen ja kunnioittaminen)
- "Moona haluaa joka solullaan päästä radalle, ja se tekee AINA täysillä ja nauttien, niin minäkin nyt." (Moonan tunnettila ennen rataa on aivan käskinkosketeltava, ja ihailen sitä. Siihen on joko päästävä itsekin, tai sitä alkaa pelkäämään.)
- "Nautin, niinkuin tämä olisi meidän viimeinen yhteinen rata." (Hyvin tuttu ajatus, koska paristi olen oikeasti meinannut lopettaa, enkä tiedä mikä olisi edes viisainta. Moona on riski peli, eikä koskaan tiedä mihin se törmää. Pelottava ajatus, joka on pakko kääntää itsensä hyödyksi, eikä vastaan.)
- Elä hetkessä, keskity, yhdessä."

No mistä sitten tiesin viedä kuviin sen. Moona nuoli etutassuja iltaisin muutaman viikon ajan, ei paljon, välillä ei ollenkaan. Lääkärikin totesi puhelimessa, että tuskinpa siinä mitään, ja tassujen nuolemiselle voi olla monta syytä. Muttakun ei tuntunut siltä että kaikki olisi ok, halusin varmuuden että on terve, ja voidaan huoletta elää ja treenata. Yhtenä aamuna varasin ajan, ja samana iltapäivänä oltiin vastaanotolla. Ell taivutteli Moonan etujalat, ja totesi että ranteet eivät ole terveet. Kuvattiin etuosaa ja selkää, muissa kuvissa ei mitään, mutta nämä. Silloittuman pitäisi olla pian kivuton, vain jäykkä, mutta eiköhän niitä vielä lisää tule. 

Ote syksyltä:
"Nyt on aloitettu aktiivisempi treenikausi, tarkoituksena päästä rytmiin kiinni ja saada paletti kasaan.. Välistä se tuntuu tekevän pirun hienosti ja meillä on kivaa, ja välistä taas paineistuu ja karkaa kentältä helpommin kuin ennen. Välistä näyttää tekevän ihan ok, mutta elekieli on hermostunutta, ja kiitoksen jälkeen ravistelee painetta pois. Painetta mitä ei ole annettu, ja painetta mille en keksi mitään syytä. Pieniä merkkejä, ja sitten suurempia. Kaukot on rapistuneet, ja ihan yllättäin mulla on koira, joka nousee jännittyneenä ylös toinen tassu ylhäällä, ja mikä ravaa autoon kun kävelen sitä kohti palkatakseni liikkeen jälkeen. Tätäkin on nyt purettu hullulla treenillä, lopputulemana takatassut ei pysy paikallaan, vaan liikkuu lähes joka vaihdossa johonkin suuntaan. Koko ajan mielessä pyöri, että tälle on oltava joku kivusta johtuva syy, mutta en pystynyt lopettaa treenaamista. Ahdistaa kun ei tiedä, ja jos ja jos. Vieraiden ohjaajien kanssa Moona teki viimeviikolla kaukot hyvit, paitsi liikutti niitä tassuja. Olen kyllä koko ajan tiedostanut että Moona on liikkunut huonommin muuriin törmäämisen jälkeen, ja kävihän tuossa toinenkin vahinko, kun Muusa ja Jim törmäsi Moonaan niin että ontui toista takajalkaansa.
 No jotenkin sitten nämä faktat ei pysyneet päässä, ja kun Moona kerran on agissakin tuntunut vetelevän erittäin lujaa, niin osittain on unohtunut se fyysinen puoli, kun paniikki iskee ja tuntuu että on vain niin paska kouluttaja, että on onnistunut pilaamaan ja söösimään kaiken. Ehkä osittain on söösittykin kun kaukojakin on hinkattu, mutta kyllä ne viat on aina ennekin jopa ihan kokonaan hävinneet lähes kerralla, kun kroppa on terve."

Nyt Moona on ollut iloinen ja elämänsä kunnossa tuntuu olevan, tai näyttää ulospäin. Agilitya ei olla tehty kohta kuukauteen, ja se on varmaankin auttanut. Tokoa ollaan tehty paljonkin, ja on iloinen oma itsensä taas. Mistä sitä voi sitten enää tietää, mikä aiheuttaa kipua ja mikä ei. Ainakin tuolloin oli tosi kipeä, ja epäilen näin jälki viisaana, että se muuriin törmääminen johtui siitä selästä, ja samoin se voimakas reagointi Muusan ja Jimin töytäisyyn. Oudot paineistumiset saivat selityksen. Silloin varmaankin joku kipuvaihe spondyloosissa, tai on nyt herkempi osumille. Se on niin surullista, kuinka noita asioita ei ole osannut oikealla hetkellä tajuta, vaan kivun sijasta syyttää omaa osaamista kouluttajana. Tokoa ei tosiaankaan olla lopettamassa, mutta kausittain saa kyllä enemmän lepoa. Luoksarin stopit ja muu repivä saa jäädä harvempaan treeniin. Ei paljon toistoja, ja jos ei arvokisoja tulossa niin saa tehdä vain rauhallisempia liikkeitä. Koiratanssia voi tehdä, tosin siinäkin saa moni temppu jäädä.. Tottakai jos osoittaa merkkejä kivusta, niin koiran hyvinvointi menee edelle. Nyt saa jatkaa normaalia elämää kevennetyin harrastuksin, kun voi jotenkin todella hyvin, ja toivottavasti sama meno jatkuu. :)





sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Agii ja tokoo

Tuntuu ettei me talvella muuta treenatakkaan. Treenattavaa kyllä onkin jo noissa, mutta tuntuu taas että treenikapasiteetti alkaa loppumaan kesken. Muusan pitäis opetella vaikka mitä tokojuttuja, ja agilityssa treenattavaa vaikka kuin. Taas saman kysymyksen äärellä, että kuinka paljon voi ja kannattaa koiraa ajallisesti treenata, niin että hyöty olisi maximi. Tokossa tarkkuus juttuja vois kyllä lisätä ohjelmistoon useammallekin päivälle, ja sitten ottaa erikseen pitkäkestoisia treenejä hallilla vaikka kolmesti viikossa. Agilitya ollaan varmaan treenattu ihan liikaa, tai liikaa rankkoja rata treenejä. Toisaalta edistystä on tapahtunut, mutta lähinnä ohjaamisessa. Mut ei opi jos ei treenaa. Pitäisi niitäkin vain painottaa esteosaamisen puoleen enemmän. Tämä rankka jakso ei voi jatkua loputtomiin, mutta ehkä ihan hyvä nyt. Pk-lajit ja paimennus on jotenkin mukavampia ehkä koiralle, sekä mielelle että kropalle, ja vaikka niitä olis treenannut kesällä enemmänkin, ei tullut tunnetta, että treenaisi koiraa liikaa. Ehkä vähän arveluttaa se, että toko ja agi ovat kumpikin tosi kiihdyttäviä. En tiedä, kunhan pohdin :) Ja toisaalta Muusa on kotona tosi flegmaattinen ja mieleltään rauhallinen.

Moonan kanssa ei tätä liikaa treenaamisen ongelmaa ole ollut pitkään aikaan. Agi treenit ovat mahdollisimman lyhyitä, ja kisakaudellakin mahdollisimman vähän rankkaa treeniä. Vain sen verran mitä itse tarvitsen, ja olen luopunut kaikesta hinkkaamisesta sen osaamisen kanssa. Toistoja vain itseäni varten. Moonan tapa liikkua on melko kuluttava, ja mitä vähemmän tekee, sitä suurempi todennäköisyys olla loukkaantumatta. Moona on osaava koira, ja treeni ylläpitoa. 
Toko vaatii toki pitkäänkin treeniä, mutta suurin työ on mulla keksiä haasteita. Usein puoli tuntia riittää saamaan sen onnelliseen tilaan, ja jos treeni sujuu suunnitellusti, tulisi muutoin vaan ylimääräisiä turhia toistoja. Välillä täytyy hinkata, ja uusien juttujen opettelu vaatii paljon toistoja. Tai ongelmien korjaaminen. Mutta harvoin täytyy miettiä, että jaksaakohan se vielä treenata, ja onko jotkut treenit liikaa 
Koiratanssi on kiva lisä harrastuksiin, niin Moona joutuu keskittymään aivan uusienkin juttujen opetteluun.

Tänään oltiin Sirken tokossa Muusan kanssa, ja hyviä pointteja tuli taas esille. Seuruu oli kamalaa, ja varsinkin perus asennot. Oli sellainen Voi kaavio alkuun, jossa poikitti vähän, oli kuulemma takajalat nipussa, ja liikkellelähdöissä kuului piip. Takajalat ja kroppa menee nippuun kun on esim. hihnassa lenkillä ja kaverit pääsee juoksemaan, ja sitten kohta jo pomppaa naaman korkeudelle. Eli oli todella patoutunut ja pursuileva, ja siltä tuntuikin. Lelu kädessä millä voi huomauttaa pyllystä seurasi hyvin, ja oli rennompi. Ollaankin nyt tehty lyhyitä pätkiä, ja sain huomata että vanhat ongelmat taas takaisin. Äänikin lähti jo kokonaan, mutta taas olen palannut liian riehakkaaseen ja nostattavaan ohjaustyyliin, ja tattadaa, pikku piip. Noutoakin katsottiin onneksi, ja siinäkin oli vähän tyhmästi tehnyt, ja katsonut possuilun läpi sormien, vaikka itse luulin sitä työstäväni.. Kun vajosi heitossa kyyläämään, otin niskasta ja annoin rauhoittavan palautteen mikä meni läpi, tuli Musse sen jälkeen erittäin ryhdikkäänä sivulle. Lähetin hakemaan kapulan, ja käskin matkalla maahan. Totteli ihan salamana ja oikein katsoi muhun kuuliaisella Mussen palvovalla ilmeellä, ja siitä pääsi noutamaan. Uskomatonta miten voi noin hyvin mennä palaute läpi oikealla tavalla. Ruutu testattiin kanssa koemaisena, sain pysähtymään sen melkein ruutuun, ja korjasi itse vähän eteenpäin ja siitä maahan, menee siis herkästi jopa pari metriä yli. En katsonut oliko pylly sisällä vai ei, mutta pitäishän se saada heti ekalla pysähtymään vähän aiemmin. Seiso käskyn reagointiin vahvistamista, ja paikka treeniä. Paikan osaa kyllä aika hyvin läheltä, mutta menee niin kovaa ettei tajua omaa vauhtiaan, tai sitä ei oikein kiinnosta kun on vaan siistiä juosta täysiiii. Tai no suurin syy on tietysti Moona, jonka takia olen vahvistanut ja palkannut taakse täysille ampumista ruudussa ;D Otin Moonan ryhmäliikkeisiin, ja oli hyvä.

Ennen näitä treenattiin Riski ja Moona. Moonalle kokonaisuus treeni palkalla ruudussa ja kaukoissa. Zetassa oli tuhma seuraamisessa ja ennakoi mukaan lähdön. Luoksetulossa ei mennyt maahan! Tajusi sen itsekin ja korjasi istumaan, huomautin heti ja otin seisomisesta uudelleen, nyt hyvä loppu. Kaukoissa otti painetta kun Sirke heilutti käsillä vaihtoja. Se on näköjään vieläkin herkkänä kaikelle, ja luulee että häntä nyt tässä kiusataan. Vaati ihan kaksoiskäskyn ja oli jähmeä. Katsoin vielä läpi sormien liikkumista, ja heti alkoi laistamaan. No onneksi kokeessa on se näyttötaulu ja liikkuri kauempana, mutta tätä täytyy nyt treenata. Ja jo kotona tehtiinkin. On nyt treeneissäkin ollut muuten niin hyvä, että ärsyttää tommonen huonosti tekeminen. Luoksetulossakin ollut niin varma, joten toivotaan että tämä virhe vahvisti vaan ymmärrystä mitä pitää tehdä. Otettiin vielä muistutus luoksetulosta, koemaisena alku, ja häiriö maahanmenoon, oli skarppi. Ruudussa Sirke huitoi käsiä ja käski Moonaa ruutuun. Meinasi lähteä ja tajusi itse mokansa. Ruutuun vähän tahmeasti, mutta olin juuri tämän häiriöjutun takia laittanut alustan ruutuun ja palkkasin sen. Stopit oli ekstrahienoja mattostoppeja, ja muutenkin oli ehjää tekemistä ja tosi hienojakin liikkeitä. Vielä ehtii muutamat treenit onneksi ottamaan :)

Agilityssa on kisattu. Hyllyjä suurimmaksi osaksi, vaikkei nyt huonoja ratoja kaikki kuitenkaan, mutta silti masentaa. Muusalle yksi nolla kakkosista edes :) Videoitakin on, pitää laittaa ne vielä myöhemmin.


torstai 8. tammikuuta 2015

Agi treeni 8.1 ja kuvia



Pitkästä aikaa otin tytöistä kuvat. Moona näyttää Mussen rinnalla pitkältä ja lyhytjalkaiselta, mutta onko ihmekään kun Muusa on tuollainen gaselli.


Tältä Mussis näyttää ennemminkin luonnossa, pyöreä selkä ja häntä possun saparolla <3


Kummatkin on olleet kovin leikkisiä viime aikoina. Eivät malta sisälläkään olla painimatta ja vetävät lelujen puutteessa vaikka villasukkaa :) Piha leikki loppui kyllä lyhyeen, kun Moona elää nyt hetken pumpulissa. Lenkillä menevät vuorotellen vapaana, etteivät liukastele tahi törmäile.

Eilen oli toko päivä, ja tänään vuorossa agilitya. Tosin Moona sai vaan pienet tokot. Lainakoira projekti musta belgi Naku on ilmoitettu ekoihin kisoihin lauantaiksi, ja Muusa kakkosiin. Mun oli tarkoitus suunnitella helpohko rata, mutta tulihan siihen silti mukavasti haastetta. Ei ollut ainakaan turha treeni! Nakulla sujui kontaktit ja kepit hyvin, mikä oli tietysti se tärkein asia kisoja ajatellen. Muusan kanssa sujui hyvin muuten, paitsi kepeille ei taas jarruttanut. Vein sitä kyllä aika täysilläkin, pitää muistaa kisoissa antaa sen tehdä rauhassa. Menee jotenkin täysillä pää pystyssä sisään, ja sitten ihan törmää jopa kakkoskeppiin, jos ei mene ohi siitä. Yritin kujalla saada tekniikkaa aiemmin matalammaksi, mutta meni vaan huonompaan. Nyt päätin olla puuttumatta tekniikkaan, ja jätän vain koiran vastuulle olla tekemättä virheitä. Muutoin näyttää kyllä ihan nopealta pujottelu tekniikasta viis, joten ehkä tietää itse miten pääsee nopeiten. On se kuitenkin aika korkea raajainen ja oman rakenteinen elukka, jotta menköön omalla tyylillään. Alla tän päivän treeni.






tiistai 6. tammikuuta 2015

Kuulumisia ja tavoitteita

Uusi vuosi vaihtunut, ja niin toivon että tästä vuodesta tulisi vieläkin jännittävämpi kaikkien koirajuttujen osalta. Kaipaisin jotain uutta ja haastavaa puuhastelua. Onneksi toko karsinnat on alkamassa, ja agilityssakin tiedossa kisoja. Koiratanssi kisojakin olisi keväälle tiedossa. Karsinnat nyt tietysti jännittää kaikkein eniten tässä vaiheessa. Viimeksi on oltu kehässä sm-kisassa, ja jotenkin epätodellinen olo, että entä jos kisoissa se ei enää pelaakaan. Paljon on treenattu alkusyksystä alkaen tokoa, ja olen saanut vietyä eteenpäin juuri niitä asioita mitä olen halunnutkin. Mutkia on ollut matkassa enemmän kuin osasin odottaa, mutta ei tämän niin helppoa pidä ollakaan. Useamman kerran on otettu yhteen Moonan kanssa, ja ohjattu oli taas aivan riekaleina, ja myös tunnarin kanssa on väännetty kättä. Bonuksena ne kaikki paineistumis ongelmat, jotka onneksi korjaantui Marin hoidolla. Nyt tuntuu kuitenkin paremmalta kuin koskaan asenteen ja varmuuden kanssa, ja pelottaa ajatuskin tämän tunteen säilyttämisestä. Joka treeniin olen ujuttanut kuuntelemista, ja samalla yrittänyt pitää varman asenteen. Enää ei humpsutella. Viimeinen silaus tarkkuuteen pitäisi vielä tehdä, ja tietysti ylläpitää niitä hankalia juttuja, ja huolehtia kokonaisuudesta.

Agilityssa Moona saa pitää nyt kisataukoa jonkin aikaa, ja keskityn Muussenin kilpailuttamiseen. On me Moonan kanssa treenattukin, medi rimoilla, ja joka välissä pientä kuuntelemista. Ja hämmästykseksi se kuuntelee agissakin oikein asennot ja temput, erottelee esteet suullisena. Pelottavan hyvin auki. 

Musse on lähtenyt käsistä välillä, mutta suurimmaksi osaksi taitava ja hieno koira. Haluan sen pian kolmosiin jo, ja mun mielestä sen osaaminen on jo aivan riittävä sinne. Ketuttaa kahtena eri päivänä kisaaminen, ja toivon että sitten kun Moona seuraavaksi menee kisoihin, olis mulla siellä kaksi ohjattavaa. Musse on treenannut kovasti myös tokoa, ja hienosti se oppii asioita, vaikka välillä on semmoinen idiootti. Totuus on, ettei Moona ikinä näin nopeasti oppinut, ja Moonan tokoon panostin todella paljon enemmän. Muusan kanssa ärsyttää myös se, etten halua tehdä siitä täydellistä, kun toko on sivulaji, ja sitten en pysty elämään huonon luokseni stopin tai maahanmenon kanssa. Ja kaukoissakin haluisin ettei se yhtään liiku ja pomppaa vaihtoja. Ärsyttävää.

Eipä me sen kummempaa olla puuhattu. Agikisoista tuloksena hyllyjä, mutta edes aivan sairaan hienoja osia radoista.

Vuosi vaihtui Luomassa BaVin päämajassa yhdeksän koiruuden kera, ja siinä riitti kyllä vilskettä kerrakseen. Moona katsoi tunteella telkkaria ja hyöri siellä täällä, Muusa paini bortsunpentu Linin kanssa, Draama hoiteli pehmolelu pentujaan suurella sydämellä, Noita nukkui petillään ja ilmoitti olemassa olonsa jos joku eksyi liian lähelle, Leni oli haukkana kerjäämässä herkkuja. Shelttipojat Kriisi, Figo ja Rondo taisivat lököillä sohvilla suht. kiltisti :D

Ja sitten kai niitä tavoitteita!

Moona:
Tokossa toivoisin tietysti onnistumisia karsinnoissa, ja samoin sm-kisassa. Tottakai toive olisi maajoukkuepaikka, ja se on mielestäni mahdollinen saavuttaa, ja sen eteen teemme töitä. Sm-kisassa olisi hienoa päästä finaaliin, ja tietysti onnistua kaikissa liikkeissä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu,  mutta fakta on kuitenkin se, että tosissaan yritämme ja teemme!

Agilityssa tavoite saada ne kolme aginollaa ja osallistua arvokisoihin. Tavoitteena psyykata itseni yrittämään täysillä. Joka kisassa. Meillä pitäisi olla mahdollista tehdä paljon enemmän nollia, kuin olemme nyt tehneet. Kyllästyttää aina epäonnistua.

Koiratanssissa olisi kiva saada onnistuneet kisat nyt, ja hioa vielä ohjelmaa paremmaksi, jotta voisi tulla parempia pisteitä.

Paimennusta toivon mukaan jatketaan kesällä, ja päästään taas asioissa eteenpäin.

Muusa:

Voi1 olisi kiva tälle vuodelle.
Agilityssa kolmosiin, ja olisi kiva jos meno olisi edes jotenkinhan varmaa, ja ehkä tulostakin tulisi. Taas suurin osa minusta kiinni, ei osaamisesta, vaan asenteesta.
Haku ja jälki kesällä etusijalla, hk1 ja jk1 olisi kiva saavuttaa.
Paimennusta myös Muusan kanssa.