lauantai 21. helmikuuta 2015

Elämää, ei sen enempää


Moona oli muutaman päivän taas kipeämpi, ei niin elämänsä kunnossa. Aavistuksen vaisumpi, ja tuntui siltä että nyt otetaan muutama päivä ilman tokoa. Kaukot taas tökki, ja voi kuinka sitä miettii onko tässä järkeä, ja mitä voi ja mitä kannattaa tehdä, mikä on koiralle haitallista. Miten spondyloosi tulee etenemään ja ranteet kestämään. Ei sitä voi ennustaa kukaan. No onneksi mulla yleensäkin on sellainen päivä kerrallaan mentaliteetti, ja tämä nyt vaan meni näin. Mutta ehkä sitä nyt vasta alkaa tajuamaan, että tässä mennään todellakin koiran terveyden ehdoilla. Nyt olen huolettomasti treenaillut, heitellyt narupalloa ja revittänyt lelua, juoksuttanut sitä huonolla pohjalla tokoa tuomaripäivillä, ja tuloksena Moona nuolee ranteita ja käytös asteen vaisumpaa. Ihana Mari kävi tytöt hoitamassa, ja mietittiin tarkemmin Moonan tilannetta ja miten tästä eteenpäin. Palkkauksena saa nysvätä rapisevien pullolelujen kanssa ja keltaiset jännä materiaaliset purunarupallot on pop, saa niitä purra ja purkaa ja vähän vetää varovaisemmin. Vähempi parempi. Treenaus ennen arvokisoja, muutoin kevyesti. Ja kai tässä on sitten osin luovuttava jostain, esim. luoksarin stopit saa olla mitä on. Moona on kyllä kehittänyt hyvin oman tekniikan, jarruttaa täysin takaosalla ja etujalat myötää, maahan heittäytyy, ei tunnu ranteissa sitten pahalle. Toivon että stopit pysyykin näin ylläpidolla, on tehnyt nyt karsinnoissa hienoja luoksareita, jopa 9.5 saatiin yksi! Luoksari ei ole ollut se vahvin liike, ennen oli hieno, sitten tuli kaikenlaista kummaa. Mutta toistomäärät siis minimiin, ja niin tiedän mitä tässä käy, kun se ei enää saa sydämensä kyllyydestä treenata. Noh, voipi olla meno sitten veitsen terällä.. Jälkeä kesällä niin pääsee hommiin.. Paimennusta ei, äkkinäisiä liikkeitä ja ranteille vääntöä. Vapaana lenkkeilyä toki joo, mutta koirat erilleen irti, kun juoksevan Muusan kanssa paljon, päätön juoksu ja äkkinäiset liikkeet, ei hyvä, eikä törmäys riskiä. Uimista joo, uimahyppyjä ei. Hirveästi rajotteita. Ja voi vain toivoa, että se pysyy kunnossa. Kipulääkettä jatkuvana kun ei kisoja, katsotaan miten vaikuttaa? Nivelvalmisteita syö. Yrittää siis välttää kaiken turhan rasituksen ja minimoida törmäilyt ja tapaturmat. Saa elää suuren osan elämästä nyt normaalia kotikoiran elämää. Se on suuri muutos se. Ei enää treeneistä treeneihin juoksemista. Ne ajat on ohi nyt. Meillä on ollut ihan hurjan hienoja hetkiä ja muistot Moonan kanssa on suurimmaksi osaksi treeneistä, ja se on ollut meidän elämää. Varmasti kummallekin meille parasta mahdollista. Muistot jää, mutta niin sitä vain miettii, että tuleeko niitä suuria onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita vielä, ja yhteisiä retkiä ja huippuja treenejä. Onneksi ollaan tehty yhdessä vaikka ja mitä, muistot jää, mutta niin sitä vain miettii, että ne parhaat hetket on nyt takanapäin, ja tulevaisuus ei ole niin valoisa. 

Muusa saa nauttia nyt ykkös treenikoiran asemasta. Pystyypähän siihen nyt panostamaan kunnolla. Mietinkin meille nyt tavoitteita tälle vuodelle, ja uskon että ne saavutetaan kun tehdään töitä. JK1, HK1, Voi1, agin arvokisa nollat vuodelle 2016. 


maanantai 9. helmikuuta 2015

Pysäyttävää

Olen kyllä miettinyt, että mulla on käynyt todella hyvä tuuri ja onni, kun on sattunut tielleni kaksi maailman ihaninta koiraa, jotka ovat terveitäkin vielä. Priima luusto jne. NOT

No olenkin vähän elänyt pienen varjon kanssa, että milloin sattuu meillekin jotain ikävää. Tässä ne nyt on. Toisessa kuvassa näkyy spondyloosi alaselässä, yksi melkein silloittunut nikamaväli. Yksi alkava taitaa olla keskemmällä selkää. Ranteissa näkyy kirkastumaa, selvää nivelrikkoa. Kuvat napattu Moonasta 5v. :(


Nyt olen asiaa pari viikkoa sulatellut, ja tottunut ajatukseen, ehkä. Asiat pitää vain hyväksyä sellaisina kuin ne on, ja elää niiden kanssa. Jotenkin en siltikään vielä ymmärrä, että ikinä ei meitä enää kisoissa agilityn osalta nähdä. Eikä niistä kisoistakaan niin väliä, mutta ikinä ei enää treeneissäkään saa vetää Moonan kanssa täysillä menemään.

Tämä agilityuran päätös sai kyllä taas ajattelemaan asioita. Yksi henkilö sanoikin pahoillaan olevana, että todella harmi tuo, kun olen niin suuren työn tehnyt, ja nyt näytti niin hyvältä. Tottahan se on, että viimeisenä vuotena ollaan vasta löydetty se yhteinen sävel kunnolla, ja tajusin mitä se on mennä agilitya kun tietää miten koira toimii ja yhteinen rytmi on löytynyt. Mutta työ mikä me on tehty, on se matka mikä me on kuljettu. Ja ei se päämäärä ole se tärkein, vaikka tottakai pitää olla joku suunta. 

Me ollaan lähdetty siitä, kun Moona pudotteli matalatkin rimat, eikä se edes niin ressannut muo. Moonalla oli kaksi vaihdetta, täysillä kaikki esteet mitä näkyy, tai jos yritin ohjata oli mulla hampaan jäljet reidessä. Kun kuuntelin ohjaajaa, haukkui Moona taukoamatta räkä roiskuen. Siitä kehityimme sitten hiljalleen eteenpäin. Yksi vuosi meni nextarissa treenaten, ja oli sekin todella tärkeä kokemus, vaikkei juuri silloin meitä vienytkään hirveästi eteenpäin. Aloin näkemään Moonassa liikaa heikkouksia. Se ei käänny jne. Treenattiin paljon, ja mun reikäpää Moonasta katosi vauhti, ja hyvällä nollalla ei ylletty edes lähelle palkintosijoja. Mulla ei ollut enää kivaa, ja monesti treeneistä lähdettiin itku kurkussa. Nousukausi lähti liikkeelle Juhan treeneistä, kun kelloteltiin vähän Moonan menoa, ja Juha oli oikeassa, Moona meni kovempaa kun en vaatinut siltä kokoamista. Unohdettiin käännökset, tai se ihme fanaattisuus niihin. Kauankohan tästä olisi nyt aikaa, ehkä 2v. Kahdessa vuodessa tapahtui paljon hyvää, ja meillä oli enemmän hauskaa. Parhaat muistot on kyllä Juhan treeneistä muutenkin. Aloin uskomaan taas Moonaan, ja arvostamaan sitä koirana. Moonalla on aivan paras asenne, ja se on niin hieno kun se pääsee paahtamaan menemään. Ei katsele taakseen kun reitti on selvä, ja antaa aivan kaikkensa. Se draivi vaan on aivan uskomaton, ja silti se pystyi keskittymään kuitenkin. Se ei ehkä kääntynyt kaikista tyylikkäimmin, mutta vauhti pysyi taatusti yllä. Nopeus riitti kovassakin seurassa aivan kärkeen, jos vain sai nollan joskus tehtyä. Hienoimpia muistoja on ne hetket kun vedettiin täysillä radalla. Ei edes siinä hetkessä väliä oliko tulos mikä. Kun pakka pysyi kasassa ja tehtiin yhdessä ehjää rataa. Olen niin kiitollinen, että opin edes jotenkin valitsemaan radalla ne Moonalle sopivat ohjaukset, vaikka muut olisi tehneet aivan erilailla. Ja iloinen olen todella siitä, että löysin Moonan hienouden ja sain nauttia täysillä sen kanssa menemisestä. Viime vuonna otin ajatukseksi mennä jokainen rata niin kuin se olisi meidän viimeinen. Ehkä tämä oli jotakin kohtalon ivaa, mutta näihin ajatuksiin ja tunteisiin on hyvä lopettaa. Vaikka kuinka kurkkua kuristaa ja itkettää. Onko mulla koskaan sellaista agikoiraa kuin Moona? Yhtä hienoa reikäpäätä? No ei ole, koska toista samanlaista ei vaan ole. Koiraa joka murisee mulle, kun sitä ärsyttää kääntyä, tai kun olen muka sen tiellä.

Ote syyskuun kirjoituksesta:
"Moonan kanssa parhaimman fiiliksen radat on tehty näillä ajatuksilla:
- "Maailman siisteintä mennä radalle juuri Moonan kanssa." (Koiran hyväksyminen ja kunnioittaminen)
- "Moona haluaa joka solullaan päästä radalle, ja se tekee AINA täysillä ja nauttien, niin minäkin nyt." (Moonan tunnettila ennen rataa on aivan käskinkosketeltava, ja ihailen sitä. Siihen on joko päästävä itsekin, tai sitä alkaa pelkäämään.)
- "Nautin, niinkuin tämä olisi meidän viimeinen yhteinen rata." (Hyvin tuttu ajatus, koska paristi olen oikeasti meinannut lopettaa, enkä tiedä mikä olisi edes viisainta. Moona on riski peli, eikä koskaan tiedä mihin se törmää. Pelottava ajatus, joka on pakko kääntää itsensä hyödyksi, eikä vastaan.)
- Elä hetkessä, keskity, yhdessä."

No mistä sitten tiesin viedä kuviin sen. Moona nuoli etutassuja iltaisin muutaman viikon ajan, ei paljon, välillä ei ollenkaan. Lääkärikin totesi puhelimessa, että tuskinpa siinä mitään, ja tassujen nuolemiselle voi olla monta syytä. Muttakun ei tuntunut siltä että kaikki olisi ok, halusin varmuuden että on terve, ja voidaan huoletta elää ja treenata. Yhtenä aamuna varasin ajan, ja samana iltapäivänä oltiin vastaanotolla. Ell taivutteli Moonan etujalat, ja totesi että ranteet eivät ole terveet. Kuvattiin etuosaa ja selkää, muissa kuvissa ei mitään, mutta nämä. Silloittuman pitäisi olla pian kivuton, vain jäykkä, mutta eiköhän niitä vielä lisää tule. 

Ote syksyltä:
"Nyt on aloitettu aktiivisempi treenikausi, tarkoituksena päästä rytmiin kiinni ja saada paletti kasaan.. Välistä se tuntuu tekevän pirun hienosti ja meillä on kivaa, ja välistä taas paineistuu ja karkaa kentältä helpommin kuin ennen. Välistä näyttää tekevän ihan ok, mutta elekieli on hermostunutta, ja kiitoksen jälkeen ravistelee painetta pois. Painetta mitä ei ole annettu, ja painetta mille en keksi mitään syytä. Pieniä merkkejä, ja sitten suurempia. Kaukot on rapistuneet, ja ihan yllättäin mulla on koira, joka nousee jännittyneenä ylös toinen tassu ylhäällä, ja mikä ravaa autoon kun kävelen sitä kohti palkatakseni liikkeen jälkeen. Tätäkin on nyt purettu hullulla treenillä, lopputulemana takatassut ei pysy paikallaan, vaan liikkuu lähes joka vaihdossa johonkin suuntaan. Koko ajan mielessä pyöri, että tälle on oltava joku kivusta johtuva syy, mutta en pystynyt lopettaa treenaamista. Ahdistaa kun ei tiedä, ja jos ja jos. Vieraiden ohjaajien kanssa Moona teki viimeviikolla kaukot hyvit, paitsi liikutti niitä tassuja. Olen kyllä koko ajan tiedostanut että Moona on liikkunut huonommin muuriin törmäämisen jälkeen, ja kävihän tuossa toinenkin vahinko, kun Muusa ja Jim törmäsi Moonaan niin että ontui toista takajalkaansa.
 No jotenkin sitten nämä faktat ei pysyneet päässä, ja kun Moona kerran on agissakin tuntunut vetelevän erittäin lujaa, niin osittain on unohtunut se fyysinen puoli, kun paniikki iskee ja tuntuu että on vain niin paska kouluttaja, että on onnistunut pilaamaan ja söösimään kaiken. Ehkä osittain on söösittykin kun kaukojakin on hinkattu, mutta kyllä ne viat on aina ennekin jopa ihan kokonaan hävinneet lähes kerralla, kun kroppa on terve."

Nyt Moona on ollut iloinen ja elämänsä kunnossa tuntuu olevan, tai näyttää ulospäin. Agilitya ei olla tehty kohta kuukauteen, ja se on varmaankin auttanut. Tokoa ollaan tehty paljonkin, ja on iloinen oma itsensä taas. Mistä sitä voi sitten enää tietää, mikä aiheuttaa kipua ja mikä ei. Ainakin tuolloin oli tosi kipeä, ja epäilen näin jälki viisaana, että se muuriin törmääminen johtui siitä selästä, ja samoin se voimakas reagointi Muusan ja Jimin töytäisyyn. Oudot paineistumiset saivat selityksen. Silloin varmaankin joku kipuvaihe spondyloosissa, tai on nyt herkempi osumille. Se on niin surullista, kuinka noita asioita ei ole osannut oikealla hetkellä tajuta, vaan kivun sijasta syyttää omaa osaamista kouluttajana. Tokoa ei tosiaankaan olla lopettamassa, mutta kausittain saa kyllä enemmän lepoa. Luoksarin stopit ja muu repivä saa jäädä harvempaan treeniin. Ei paljon toistoja, ja jos ei arvokisoja tulossa niin saa tehdä vain rauhallisempia liikkeitä. Koiratanssia voi tehdä, tosin siinäkin saa moni temppu jäädä.. Tottakai jos osoittaa merkkejä kivusta, niin koiran hyvinvointi menee edelle. Nyt saa jatkaa normaalia elämää kevennetyin harrastuksin, kun voi jotenkin todella hyvin, ja toivottavasti sama meno jatkuu. :)