lauantai 21. helmikuuta 2015

Elämää, ei sen enempää


Moona oli muutaman päivän taas kipeämpi, ei niin elämänsä kunnossa. Aavistuksen vaisumpi, ja tuntui siltä että nyt otetaan muutama päivä ilman tokoa. Kaukot taas tökki, ja voi kuinka sitä miettii onko tässä järkeä, ja mitä voi ja mitä kannattaa tehdä, mikä on koiralle haitallista. Miten spondyloosi tulee etenemään ja ranteet kestämään. Ei sitä voi ennustaa kukaan. No onneksi mulla yleensäkin on sellainen päivä kerrallaan mentaliteetti, ja tämä nyt vaan meni näin. Mutta ehkä sitä nyt vasta alkaa tajuamaan, että tässä mennään todellakin koiran terveyden ehdoilla. Nyt olen huolettomasti treenaillut, heitellyt narupalloa ja revittänyt lelua, juoksuttanut sitä huonolla pohjalla tokoa tuomaripäivillä, ja tuloksena Moona nuolee ranteita ja käytös asteen vaisumpaa. Ihana Mari kävi tytöt hoitamassa, ja mietittiin tarkemmin Moonan tilannetta ja miten tästä eteenpäin. Palkkauksena saa nysvätä rapisevien pullolelujen kanssa ja keltaiset jännä materiaaliset purunarupallot on pop, saa niitä purra ja purkaa ja vähän vetää varovaisemmin. Vähempi parempi. Treenaus ennen arvokisoja, muutoin kevyesti. Ja kai tässä on sitten osin luovuttava jostain, esim. luoksarin stopit saa olla mitä on. Moona on kyllä kehittänyt hyvin oman tekniikan, jarruttaa täysin takaosalla ja etujalat myötää, maahan heittäytyy, ei tunnu ranteissa sitten pahalle. Toivon että stopit pysyykin näin ylläpidolla, on tehnyt nyt karsinnoissa hienoja luoksareita, jopa 9.5 saatiin yksi! Luoksari ei ole ollut se vahvin liike, ennen oli hieno, sitten tuli kaikenlaista kummaa. Mutta toistomäärät siis minimiin, ja niin tiedän mitä tässä käy, kun se ei enää saa sydämensä kyllyydestä treenata. Noh, voipi olla meno sitten veitsen terällä.. Jälkeä kesällä niin pääsee hommiin.. Paimennusta ei, äkkinäisiä liikkeitä ja ranteille vääntöä. Vapaana lenkkeilyä toki joo, mutta koirat erilleen irti, kun juoksevan Muusan kanssa paljon, päätön juoksu ja äkkinäiset liikkeet, ei hyvä, eikä törmäys riskiä. Uimista joo, uimahyppyjä ei. Hirveästi rajotteita. Ja voi vain toivoa, että se pysyy kunnossa. Kipulääkettä jatkuvana kun ei kisoja, katsotaan miten vaikuttaa? Nivelvalmisteita syö. Yrittää siis välttää kaiken turhan rasituksen ja minimoida törmäilyt ja tapaturmat. Saa elää suuren osan elämästä nyt normaalia kotikoiran elämää. Se on suuri muutos se. Ei enää treeneistä treeneihin juoksemista. Ne ajat on ohi nyt. Meillä on ollut ihan hurjan hienoja hetkiä ja muistot Moonan kanssa on suurimmaksi osaksi treeneistä, ja se on ollut meidän elämää. Varmasti kummallekin meille parasta mahdollista. Muistot jää, mutta niin sitä vain miettii, että tuleeko niitä suuria onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita vielä, ja yhteisiä retkiä ja huippuja treenejä. Onneksi ollaan tehty yhdessä vaikka ja mitä, muistot jää, mutta niin sitä vain miettii, että ne parhaat hetket on nyt takanapäin, ja tulevaisuus ei ole niin valoisa. 

Muusa saa nauttia nyt ykkös treenikoiran asemasta. Pystyypähän siihen nyt panostamaan kunnolla. Mietinkin meille nyt tavoitteita tälle vuodelle, ja uskon että ne saavutetaan kun tehdään töitä. JK1, HK1, Voi1, agin arvokisa nollat vuodelle 2016. 


1 kommentti:

  1. Oon tosi pahoillani teidän puolesta. :( Tiedän miltä tuntuu laittaa täydellisessä iässä, täydellisellä moottorilla, täydellisellä yhteistyöllä varustettu, 5v. iässä oleva koira sairas-eläkkeelle. Beijon kanssa mie törmäsin kanssa siihen asiaan, että tajusin mitä kaikkea ei enää tehdä. Ei aksaa, ei koiratanssia, ei canicrossia, veto-hiihtoa. Tokoilutkin vain harvakseltaan. Ei asfalttilenkkejä, sun muuta raskasta, jossa riehuu liikaa -> seurauksena kipuilu. Lenkkikaverit meni vaihtoon (Divan kanssa ei leiki, joten omien kesken ei varsinaisesti ongelmaa) ja pehmeässä metsässä oli hyvä mennä kun sai itse määrätä tahdin. Kunnon ylläpito on tärkeää, koska lihahakset tukevat parhaiten nivelrikkoa. Dobopallolla jumpattiin syviä lihaksia. Se auttoi paljon Beijon hyvinvointiin. Itse tein sen virheen, että lopetin päälajit liian nopeasti (yhdistettynä kastraatio lepoon) minkä seurauksena Beijo riekkui itsensä ontuvaksi pari kertaa. Viisastuneena kuitenkin olisin pikkuhiljaa vähentänyt lajeja vaikka ne vähän olisivat aiheuttaneetkin kipuilua. Riekku ja saikku kierre tahtoo muuten olla niin loputon. Vepe, verijälki, jokapäiväinen sukeltaminen kesäisin lammessa, metsälenkit, peltojälki ja pelastuskoiratreenit oli Beijon pelastus. Eipä tuon kanssa paljon muuta kuin nenätyötä ja uintia voinut enää harrastella. Mutta nenätyöstä oli niin onnellinen ja väsyi niin hyvin, ettei hajottanut itseään, eikä tarvinnut kipulääkkeitä. :)

    Ravintolisinä parhaiten meillä toimi ihmisten glugosamiini. Hinta kohdillaan ja imeytyvyys ihan eri luokkaa kuin eläinten tuotteissa.

    -Maria

    VastaaPoista