sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Luopumisen vaikeutta, uusia tuulia

Moonalla nyt päällä treenitauko, ja olen opetellut ottamaan kevyemmin mielin sen kanssa. Tulevaisuuden tavoitteet on unohdettu, ja pitää löytää tapa treenata ja kilpailla ilman liikoja toiveita ja paljoja tavoitteita. Koiran ehdoilla siis. Jos ei voi treenata niin paljon kuin haluaisi ja koira vaatisi, niin turha kai kiusata itseään sillä tosiasialla. Hyväksytään se. Jatketaan kyllä kisaamista, ja tottakai olisi hienoa tehdä hyvä suoritus toko sm-kisassa, jos sinne pääsemme Moonan kunnosta riippuen, mutta turha stressata sitä mihin ei ihan hirveästi voi vaikuttaa. En edes osaa arvata, miten treenien väheneminen vaikuttaa pitkässä juoksussa, voiko tarkkuus pysyä? Miten spondyloosi etenee? Pitääkö tehdä ne vähät treenit vaikeita treenejä, vai helppoja? Nyt ei oikeastaan nappaa treenata ollenkaan, pitää päästä eroon tästä kaikki tai ei mitään asenteesta. Puoliteholla treenausta, puolitehoinen suoritus, ei kiitos. Haluan löytää jonkun tasapainon ajatuksille, ja ehkä ollaan sinnepäin menossa. Mutta en osaa nauttia mistään rauhallisesta pikkutreenistäkään, vaan annan sen olla kokonaan. On nyt syönyt rimadyliä reilu kolme viikkoa, ja onhan se paremmin voiva näin, ei nuole, liikkuu paremmin jne. Alkoi siis taas oireilemaan enemmän, ja kaukoja ei pystynyt tehdä ilman liikkumista. Sekoitin taas päässäni koulutukselliset asiat ja kivun. Ei pystynyt taas ajattelemaan järkevästi. Huomasin että ei päässyt Moona enää sängylle hyppäämään kunnolla, ja asia oli selvä. Unohdettiin lempäälän tokot ja koiratanssi kisa. Oikea valinta se oli, ja kun testasin kaukot kipulääkkeen kanssa, niin ongelmat oli poissa. Nyt voi sitten kokeilla, että miten pärjää ilman kipulääkettä kun tilanne on rauhoittunut, mutta toisaalta voisi pitää pienellä annoksellakin jatkuvana, ja jos jotkut kisat niin lopettaa vaan ennen varoaikaa ja seurailla onko ok.
Nyt on saanut liikkua aivan vapaasti, en jaksa stressata ranteita tai tömähdyksiä. Moona on ollut todella rasittava ja stressaantuneen oloinen levossa, joten otin vaan linjan että aivan sama. Pysyypähän lihakset kunnossa kun painaa täysillä metsässä, ja ainakin liikunta on oma ehtoista. Katsotaan miten jatkossa, vaikeita kysymyksiä. Nyt on taas semmoinen että pystyy elämään sen kanssa, joka kai tärkeintä. Temppuja tehtiin alkuun, mutta ne villitsi sitä vain lisää. Jos sen haluaa hommia tekemällä rauhalliseksi, niin se vaatisi todellakin enemmän haastamista ja tyttö pitäis laittaa kunnolla töitä tekemään. Huhtikuun lopussa olisi renkaan leiri, jospa siihen asti olisi kotikoirana lomalla, ja ruvetaan sitten miettimään strategiaa tulevaan.
Ja miten ne karsinnat siis sujui, niin ei mitenkään loistavasti, niinkuin oli tunne jo koko syksyn. Ekaan pelotti mennä, ei ollut oikein luottoa koiraan. Nollasin itse hypyn heittämällä päin estettä, ja muutenkin olin niin jännittynyt että pilasin silläkin meidän suoritusta. Osin tosi hienoja liikkeitä kuitenkin. Kakkostulos siis Vantaan ekalta päivältä. Toka päivälle ryhdistäydyin, ja olikin kiva kokonaisuus, pieniä liikevirheitä siinäkin, lähti väärään suuntaan ohjatussa ja zetassa väärä asento. Jompanakumpana päivänä tuli myös kaksoiskäsky kaukoissa ja tunnarissa nousi seisomaan kun käännyin. Mutta Moonakin oli todella paljon parempi seuraavana päivänä ja ihan hyvä ykkönen. Kolmas koe 8 päivän sisään Oulussa, ja Moona taas paransi tekemistään. Saatiin korjattua ohjatun väärä suuntailu, ja zetassakin meni istumaan. Tunnarista harmittava 5, taas nousi seisomaan, sitten piti löysästi ja pudotti kapulan. Olin kyllä ylpeä pikku Moonasta, kun työskenteli niin kivasti. Ja oikeastaan kaikissa karsintakokeissa teki juuri samanlaisia suorituksia kuin treeneissä virheineen ja onnistumisineen, mitä pidän tärkeänä jatkon kannalta. Kaukoissa liikkui paljon, ekaa kertaa liikkui kokeessa. Kehässä oli kivaa. Oulustakin ihan hyvä ykköstulos.
Sitten alkoikin down kausi oikein kunnolla. Tajusin vasta tilanteen, ja sen että ei voi repiä eikä heitellä palloa. Ei voi tehdä koiraa fyysisesti rasittavia juttuja kuin pakollisen verran. Kaukot oli aivan rikki, korvat luimussa. Joko ei tehnyt mitään, teki todella tahmeasti, tai ei pitänyt takaosaa paikallaan. Itkin monessa treenissä, kun halusin asiat kuntoon. Tunnari saatiin hienoksi. Kaukot tökki. Muutoin teki niin voimalla kuin Moona voi tehdä. Ääni tuli metallinoutoon, tehtiin yksi stoppi, ja yllätyin kun treenaamattomuus sai sen yliyrittämään ja tekemään vieläkin enemmän täysillä. Teki mieli edes leikkiä ja riehua sen kanssa kunnolla, ja aina kun oli aika kaivaa palkka, muistin että ei saa riehuttaa. Ei saa repiä. Ja taas itkettiin. Tuntui että Moonan elämässä ei muuta ollutkaan kuin rajotteita, ja hyppy aiemmasta oli kohtuuttoman suuri.
Lähdettiin kuitenkin Seinäjoelle. Mieli oli kovin maassa jo mennessä, mutta kivaa että oli reissukaverina Sirke, Riski ja Tuuri. Viimeistelytreenit oli taas edellä mainitun tyyliset, eikä todellakaan tehnyt mieli mennä katsomaan totuutta silmiin koe kehään. Saatiin numero 1, ja voin kyllä nyt omakohtaisestikin todeta, että ensimmäisillä suorittajilla on kyllä tiukempi tuomarointi. Mutta samapa tuo nyt meille oli, huono ykkönen vai kakkostulos, eihän sillä käytännön merkitystä ollut meille. Zetassa taas sama virhe, ja siihen nyt täytyy tehdä sotasuunnitelma. Treeneissä se onnistuu, kokeessa ei. Keksin että kokeessa jännitän istu tulee korkeana kiekaisuna, niinkuin seiso. Kaukot oli onneksi vikana, ekaa kertaa ikinä 2 kaksoiskäskyä ja 6. Ei liikkunut, näytti hakatulta, sattui. Tiesi ettei saa liikkua, mutta niin kipeä ettei pystynyt tehdä sitten. Hypyssä murisi erittäin kovaan ääneen, ruudun merkillä nyki, stopissa peruutti. Muutoin eri kiva setti. Tunnari oli aivan super hieno, jes. Fiilis oli ihan kiva kehässä, mutta täytyy sanoa että pisteet nähtyäni ja tietty ne kaukot kun meni miten meni, niin teki mieli lopettaa koko toko. Seuraamisen, tunnarin ja luoksetulon tosi huonot numerot ärsytti, kun se seuruu oli kyllä paljon parempi kun 7.5, ja tunnari 8.5 kun ei siinä ollut mitään vikaa, ja luoksetulo 7.5 oli tosi magee paria peru askelta luukuunottamatta. Jotenkin sitä lannistuu helpommin, kun tuntuu ettei voi enää treenata paljon, niin ei voi enää parantaa niitä juttuja. Ja tuntuu niin kamalalta edes miettiä jonkun hyppynoudon murinan tai ylivireen ja yliyrittämisen ongelmien korjaaminen, kun syyttää virheistä spondyloosia. Saati sitten ne kaukot, jotka on aina olleet Moonan varmin liike ja viime vuonna melkein joka kokeessa 9.5 tai 10.
Positiivistakin kehitystä kuitenkin on, esim. ruutuun meno on taas rento ja paikka hyvä, joka kokeessa. Samoin luoksetulossa ei yhtään maahan menemättömyyttä ja täpäkät stopit ja kovaa vauhtia. Paikallaoloissa ei kertaakaan tuhmaillut. Ohjattuun löytyi hyvä treenitapa ja väärät suunnat jäi pois.

No mutta, näistä syistä olen yrittänyt luopua pikkuhiljaa Moonan kanssa tosissaan treenaamisesta. Kun jotain tosissaan yrittää, niin jokainen takapakki tuntuu ikävältä. Ennen niistä huonoista numeroista ja pienestäkin huonosti menneistä asioista sisuuntui. Juttu pyöri mielessä, ja sitten mentiin kentälle ja treenattiin, treenattiin ja treenattiin. Mulla ei ole kärsivällisyyttä jättää asioita hautumaan, jos joku ei suju, niin sitten tehdään töitä ja pistetään se kuntoon mielellään heti. Nyt on siis Moonan treenit sivussa mielestä ja ajatuksista, ja tuntuu kovin tyhjältä ja haikealta sitä ajatella. Kerran käytiin vähän treenaamassa, eikä se oikein tuntunut enää miltään. Olen siis alkanut päästää irti. Irti meistä koirakkona, ja irti meidän treenityylistä. Irti omista unelmista. Tauon jälkeen aloitan alusta Moonan kanssa. Ilman odotuksia ja aiempia unelmia. Toivon että se on helpompaa niin, ja pystyn taas pitämään hauskaa Moonan kanssa. Moonan ehdoilla. Seinäjoen jälkeen kirjoitin ylös asiat mitä haluan parantaa, ja lappu meni odottamaan, enkä edes muista mitä siinä lukee. Paitsi lopussa, että pelataan niillä korteilla mitä on annettu.

Onneksi on Muusa, joka on nyt aivan ylityöllistetty. Yhteistyö on sen kanssa jo kuin Moonan kanssa oli. Alan oppimaan paremmin ja paremmin minkälainen se on, ja tykkäämään siitä aina enemmän ja enemmän koirana. Hassua kuinka sitä aina tykkää omastaan, ja pitää sitä juuri parhaimpana itselle. Mutta niin se kai pitää ollakin, kun se yhteistyö paikkaa kummankin virheitä ja yhdessä voidaan olla vahva pari. 

4 kommenttia:

  1. Samaistuin niin paljon tähän tekstiin! Omalla koiralla todettiin pitkällisen tutkimisen jälkeen autoimmuunisairaus muutama vuosi takaperin ja kyllähän se harrastaminen pikkuhiljaa jäi. Kisoihin ei oo reilua mennä jos ei treenaa ja treenaamisesta meni mielenkiinto ku jokaisen virheen/mielentilan vaihdoksen yhteydessä mietti johtuuko toi ny kivusta. Koira paineistui ku tarkkailin ja stressasin ja kehä oli valmis. Luopuminen oli raskasta. Ihan varmasti sen kanssa pystyis treenaamaan säännöllisesti, mutten osaa tehdä puolivillaisesti. Tsemppiä sulle ja Moonalle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! <3Ja harmi tuo sinunkin koiran tarina, mutta niinhän se on, itsekään ei puolivillaisesti huvita tehdä yhtään mitään.

      Poista
  2. Kommentoin tuohon aiempaan viestiisi paljon muuta, mutta unohdin mainita, että Back on Track säärisuojat on auttaneet meidän Mummukan elämää todella paljon. Tukevat ranteita lenkeillä ja Mummuka on löytänyt taas tekemisen riemun ja ilon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maria kommenteista! Paljon hyviä juttuja, joista varmasti apua! Ja voi, olen niin pahoillani miten Beijon tarina päättyi :( Tsemppiä sinulle<3

      Poista