keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ihana Lilla Muussen + Moona renkaan leirillä





Musse elää tällä hetkellä erittäin vauhdikasta aikaa. Tokossa päällä kova opettelu vauhti, ja kehitystä tapahtuu lujaa tahtia. Samalla on pyörähtänyt käyntiin maasto kausi, joten haku, jälki ja esineet ovat taas treeni ohjelmassa. Agilityssakin ollaan treenattu ja kisattu melko lailla säästelemättä. Vapaapäiviä pitää sovittamalla sovittaa aikatauluun. Olen yrittänyt pitää kiinni vähintään 1 vapaa per viikko, ja lisäksi fyysisesti vähemmän rasittavia päiviä. Takaraivossa pyörii ajatus, että loputtomasti ei voi jatkaa näin tiivistä tahtia, ja pian olisi aika pitää pidempi lepojakso. Muusassa ei kuitenkaan ole näkynyt mitään ylirasittumisen tai stressin merkkejä, on jotenkin sellainen lunki kaveri. Kotona löhöää sohvassa ja jotenkin liikuskeleekin flegmaattisesti, kun ollaan menossa niin nukkuu autohäkissä tai lepää kentän laidalla. Semmoinen unelma koira, jonka voi huoletta ottaa vaikka ilman remmiä minne vain, ja tottelee kuin ajatus. Ei haittaa mikään häiriö, Muusa vain on. Loisto koira, en tiedä miten ja milloin siitä semmoinen tuli. Olen jotenkin oppinut arvostamaan ja rakatamaan sitä ja sen työskentelyä juuri sellaisena kuin se on. Ennen vertailin sitä paljon enemmän Moonaan ja ylipäätään mietin millainen se on, missä se on huono, missä se on hyvä. Tuntui kyllä koko ajan, että on käsissä huippu koira, jolla on potentiaalia moneen, mutta epäilin ehkä sitä, että tuleeko se koskaan tuntumaan niin omalta, kuin Moona. Opinko koskaan arvostamaan sen kanssa tekemisen yhtä tärkeäksi kuin Moonan, jota olin jo oppinut ihannoimaan niin hyvässä kuin pahassa. Ehkä se on juuri se juttu, oma mentaalinen suhtautuminen koiraan, ja miten ne ajatukset saa omassa päässä käännettyä niin, että heikkouksista tulee vahvuuksia, ja pian se on todellisuutta. En tarkoita että olisin koskaan ollut epätyytyväinen Muusaan, päivastoin. Aina olen sen tekemisestä tykännyt ja ollut aidosti iloinen, en edes stressaantunut ollenkaan siitä, että se alkuun meni agilityssa hitaasti, mikä on jälkeenpäin ajateltuna vähän ihme. Osasin pitää kiinni siitä, että katson, opin ja tunnustelen minkälainen se on ja mihin se kaipaa vahvistusta. Ja nyt viime aikoina on alkanut tuntumaan, että tunnen sen. Tiedän paremmin minkälainen se on, ja miksi se toimii milläkin tavalla, mutta tärkeimpänä tunnen sen henkisesti. Osaan vähän paremmin reagoida hetkessä jos kohtaa jonkin vaikeuden, tiedän milloin se yrittää osata, milloin se osaa ja milloin ei. Osaan viestiä sen kanssa paremmin. Ollaan kehitetty yhtestyö ja luottamus. Meinasin kirjoittaa mitä kaikenlaista se nyt osaa ja mitä pitäisi treenata, mutta ne jutut jotenkin menettää merkityksen tässä kaikessa. Opintoretki jatkukoon, maailman parhaan toisen koiran kanssa.

Ehkä suhteen luomista Muusan kanssa auttoi se, että Moona piti pitkän loman. Kävi se noin viikon kahden välein kentällä tekemässä jotakin, ilman ajatusta. Mitä kirjoitin edellisessä tekstissä, toteutui hyvin. Unohdin Moonan kanssa treenaamisen, ja samalla kadotin koko koiran. Oli se täällä koko ajan, mutta päällimmäisenä ne sen ärsyttävät puolet. Moona ja Moonan räyhä asenne, kiihtyy jokaisesta asiasta, niinkuin aina. Todella rasittavaa. Unohdin ne asiat mitä siinä koirassa kaikkein eniten arvostan, ja samalla koko koira tuntui valuvan valovuoden päähän, ja annoin sen mennä. Treenattiin vain mielen virkistykseksi, ja tuntui kuin olisin katsonut sen tekemistä ulkopuolisen silmin. Ihan ilman surua tai katkeruutta. Nyt viikonloppuna oli renkaan leiri, minkä ajattelinkin rajapyykiksi treenaamisen aloittamiselle. Toki takaraivossa on pyörinyt ajatus siitä, että kuulutaanko me enää sinne, pystytäänkö me treenaamaan tavoitteellisesti ja onko se reilua koiraa kohtaan. Moona on nyt viimeiset lomaviikot ollut ihan normaali ja sopeutunut elämään ilman treenejä, kun on muuten saanut juosta lenkeillä ja leikkiä muiden koirien kanssa.

Viikonloppu siis tokoa, ja on se toko vaan niin huippu laji. Kouluttajina Christa ja Satu, ja oli kyllä todella hyvä leiri. Treenimotivaatiota pakkautui niin paljon reppuun, että oli pakko vähän kotona jo näpertää.
Nyt ajatus selkeytyi hyvin, jatkamme unelmien tavoittelua. Ehkä sen jo tiedostinkin, mutta tämän leirin jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa. Löysin Moonan uudelleen, ja voi että kun se tuntuu hyvälle. Nyt kun tätä kirjoitan, niin vasta tajusin kuinka kova ikävä mulla on ollut. Oma rakas Moona, ja se asenne ja miten se asiat tekee, räyhä moottori. Ja se oli niin onnellinen. En edes löydä itkultani sanoja. Ollaan luovuttu jo kaikesta muusta, mutta tokosta en luovu. En aio heittää 5 vuotiasta koiraa hukkaan. Nyt tuntuu myös, että pystyn suhtautumaan järkevämmin, jos ongelmaa tulee. Mennään sillä mitä on annettu, ja uskon että pystymme treenaamaan tarpeeksi. Haluan olla Moonalle läsnä, ja tehdä tosissaan sen kanssa.
Leirillä oltiin huonoja monessa asiassa, mutta se ei yllättänyt, mistä olen vähän huolissani. Olen vajonnut mukavuus alueelle. Talvi on ollut kyllä poikkeuksellisen vaikea meille monella tapaa, mutta eiköhän ne yllätykset ole nyt nähty, ja tulevaisuudessa pystyy paremmin hallitsemaan tilanteen, toivon ja uskon. Tiedostin miksi asiat on vaikeita, ja sain monta juttua korjattua. Ja se vastaa mukavasti. Moni ajatus vahvistui, ja tuntuu että tiedän vähän paremmin miten voimme kehittyä eteenpäin. Nyt alkaa sitten treenaus, ja olen ehkä innokkaampi kuin koskaan tekemään töitä. Ja me tehdään.