lauantai 27. helmikuuta 2016

Tiine :)

Tuntuu että meille aina sattuu ja tapahtuu, ja eläminen on kuin nuoralla kävelyä. Semmoista se vaan on, kun omistaa itsetuhoisia teinikoiria ja on itsekin vähän sekopää.



Ei siitä ole kauaa, kun Malkin kaivoi vetskarin takaa repusta paketissa olevat särkylääkkeet ja kokeili tulisiko hyvätkin tripit. No ei tullut ei, huono olo ja tärinät vain. Onneksi myös oksu, niin selvisi säikäytyksellä. Ehkä jotain huomionhakua, pamolin maku on meinaan melkoisen kitkerä. Oli ihan pakko maistaa. 

Seuraava ikävän sattumuksen uhri oli valitettavasti Lilla Muussen, jonka astutuksessa oli vajaa viikko. Mussen jalan tielle osui peltiä, ja melkoisen kiire tuli Viikkiin, ettei tyyppi vuoda ihan kuiviin. Ehdittiin ajoissa, ja muutaman tunnin nesteytyksellä saatiin siihen malliin, että nukutus onnistui. Suoni solmuun ja onneksi vain yksi revennyt ojentajajänne, joka ei tule vaikuttamaan toivottavasti mihinkään, eikä Muusa ole askeltakaan ontunut. Kyllä kävi mielessä, että miksi juuri Muusa, mutta ehkäpä siksi, että se todennäköisimmin ei katso yhtään mihin juoksee. Olisi voinut pahemminkin käydä, tai huonommassa vaiheessa tiineyden osalta, eli onni onnettomuudessa. Vai onko se vain joku sanonta, että olisi edes vähän parempi mieli, koska oikeasti onni olisi ollut ettei mitään tuommoista kävisi. Pitää vain muistaa olla onnellinen kaikista niistä hetkistä, kun koira on terve. Ehkä olen nyt vielä onnellisempi siitä, että on Muusanlainen koira agilitykaverina, kun sitä ajatusta agilityn lopettamisesta taas parituntia pyöritteli odotushuoneessa, kun pelkäsi poikkinaisia jänteitä. Ja silloinkin osasi vaan olla iloinen, että se on ylipäätään olemassa. 10 tikkiä ja yöllä pääsi vielä kotiin.



Tämän takia varsinkin on ollut vielä vaikeampaa odottaan tietoa tiineydestä. Useampi veikkaus oli ettei vaikuta kun niin alkuvaiheessa, mutta toisaalta nukutus + verenhukka on aika paha tila elimistölle. Ultran varasin jo päivälle 23 ja tissejä on seurattu, sekä aamupahoinvointia odotettu. Muusa on maannut pari viikkoa ketarat ojossa ilman lenkkiä tai aktivointia ja nälkä on valtava. En tiedä oliko tuo rauhallisuus merkki tiineydestä, mutta ekaa kertaa Muusa ei ole liian luinen ja laiha. Ehkä elimistö kerää rasvaa helpommin, ja tietysti kyljen kääntäminen ei paljoa energiaa kuluta. Ruoka on maistunut jopa ahneemmin kuin ennen, eli ei mitään pahoinvointia, eikä yhtään oksennusta. Tissit muuttuneet punertavaksi ja kai vähän isommiksi, vaikea sanoa kun niitä joka päivä tutkii ;) Päivän 20 tienoilla oli valeraskauoireita, piipaili röhköpossun kanssa ja halusi ottaa sen kainaloon tökkimisen jälkeen, se on vähän aikaista sen yleiseen valeraskauteen verrattuna. Torstaina oli sitten totuuden hetki, ja ell sanoikin heti, että tiineeltä näyttää. Kolme siellä näkyi varmasti, mutta tarkkaa määrää ei tietysti voi tietää, eli voi olla jotakin piilossa. Mitään jätti pentuetta ei kuitenkaan ole tuloillaan. Nyt sitten vain peukut pystyyn, että loppu sujuisi mallikkaasti, ja saisimme pentusia. 

Musse on palannut pentuvaiheeseen ja muistaa taas pöydillä nukkumisen ilon :o

Nyt kun tikit on poistettu on Muusakin päässyt jo kiinni normaalimpaan elämään. Eli nyt saa lenkkeillä ja tokoakin ollaan treenattu. Ekat pari treeniä se oli aika kamala, mutta viimeisimmässä jo melko kiva. Kun sais nyt innostuttua siitä eteenlähetyksestä, koska muuten olisi jo kaikki liikkeet jollain mallilla. Olisi kiva saada asioita muhimaan ennen mammalomaa, niin pääsis sitten kesällä miettimään kokeita :)

Agilityn päätin jättää kokonaan tauolle heti. Sääli pitää taukoa, kun oltiin just parhaimmassa iskussa ikinä. Treenit sujui ihan super hyvin, ja tehtiin yhdessä ja täysillä. Muusa on ihan pirun hyvä, ja mä olin melkein yhtä hyvä kuin Muusa. Sain kaivettua oikean asenteen treeneihin ja myös kisoihin, ja siitä kyllä suuri kiitos meidän koutsille Juhalle. Ollaan viime aikoina tehty ihan hurjasti hyviä ratoja kisoissa, joita mun ei tarvinnut enää arvottaa tuloskeskeisesti. Löysin ehkä oman pään sisältä itselle sopivia palikoita kisaamiseen, ja alkoihan niitä nolliakin sitten tulla. Saimme kasaan arvokisanollat, sertejä on nyt ne mitä voi vastaanottaa ja viime kisoissa mun eka triplanolla. Toivon mukaan ollaan siis mukana mm-karsinnoissa, mutta saa nähdä. Enkä kyllä osaa arvioida kuinka paljon tauko tekee kummankin osaamiseen, mutta pitäisi ihan hyvin ehtiä treenatakin.

Malkin on saanut lempinimen Palikka, koska se vaan on <3 Se on päässyt jonkin verran tekemään agilitya ja tottista, ja hiljalleen ne asiat etenee, kun vaan tekee. Jospa saisi sitä videolle joku päivä, niin näkis itsekin miltä näyttää. Helppoa ei ole kyllä ollut eikä ole vieläkään, sillä Malkinin kanssa saa laittaa itsensä likoon kunnolla, tai se ei anna itsestään oikein mitään. Sitten välillä se taas kehittyy harppaamalla jossakin asiassa kuin vahingossa. Moona on päässyt Saran kanssa treenailemaan toko ja rallytoko juttuja, ja sitä on kyllä niin ilo katsoa kun tekee niin vauhdilla ja täpäkästi kaiken. Sai noutaakin ja murina oikein pääsi. Ranteet välillä vaivaa ja on joutunut antamaan kipulääkettä, eli ihan oikea oli se päätös jättää karsinnat. Moona ja Malkin pääsi pari viikkoa sitten taas mukaan top-team leirille, ja heti valtasivat parhaat nukkumapaikat. On ne niin hauskoja hösääjiä.

Malkin on ainakin oppinut olemaan vetämättä hihnassa ;)