lauantai 30. joulukuuta 2017

Joulukuu

Vuosi lopuullaan ja uusi alullaan. Jotenkin tuntuu siltä, että tänä vuonna ei saavutettu mitään ja olen ollut tehoton. No on ainakin opintopisteitä kertynyt ja koirat jotakin oppineet.

Muusan kanssa tuntuu ettei olla kisattu paljon ollenkaan, mutta onhan me aksassa startattu monta kertaa ja tulostakin on tullut. Ensi vuodelle voisi tavoitteeksi asettaa nollaprosenttia paremmaksi tuloksellisesti. Tärkein tavoite kuitenkin voisi olla mulle löytää itsevarmuutta ja luottoa omaan tekemiseen. Haussa saatiin viime kaudella yksi 2-tulos ja yksi 1-tulos. Tässä selkeä tavoite saada vika ykkönen valionarvoa varten, ja jos saadaan vielä yksi koulari keväällä niin haluaisin pk-smiin osallistua edes kerran elämässä. Tokoa Muusa treenasi satunnaisesti ja tulevana vuonna haluaisin treenata sen verran että selvittäisiin EVL läpi ykköstuloksella. Terveänä pysyminen tietysti edellytys näille. Nyt on Muusan jalat taas ok ja kunnon kohotus käynnissä. Tuntuu kovin kaukaiselta mikään kisaaminen, vaikka se voisikin olla jo lähellä. Niin ja näyttelyyn Muusa..

Malkin starttasi aksauransa kolmella hyllyllä ja lisää startteja on suunnitelmissa saada seuraavalle vuodelle. Osaaminen pitäisi jo hyvin riittää nolliin. Bh-koe ja tokon alokasluokka olis myös tavoitteena ja osaaminen voisi niihin jo ollakin Makella.

Etna Eppu Peppu Eemeli on saanut myös mun kanssa aksailla. Tavoitteena rakentaa siitä taitava ja osaava tulevan vuoden aikana. Tulinen luonne on välillä haaste, mutta voi hitsi kun se on parhaimmillaan niin makee pieni raketti. Epun kanssa puomi on ollut kuluvana vuotena suurena projektina ja siinä sivussa muuta agilityakin se on oppinut mukavasti. Onhan se oikeastaan jo aika hyvä aksakoiran alku, vaikka treenattavaa on ihan hirveästi. Ei sitä vielä kisoihin haluais viedä kun kaikkivon niin kesken. Etna voisi tokoilla myös Saran kanssa.

Moona on saanut aina välillä treenata temppuja, tokoa ja pienesti aksaa. Koiratanssikisoihin olisi vielä kiva mennä yhdessä. Moona on vielä villi kuin mikä :)

maanantai 6. marraskuuta 2017

Tulivuori ja Batman

Bordercollie on mahdollisesti tapaturma altis rotu ja Muusa on vielä enemmän tapaturma altis koira. Muusa luulee olevansa batman ja voivansa lentää ja tehdä ihan mitä vaan ilman fyysisiä rajoitteita. Muusa voi kääntyä jarruttamatta ja juosta ihan täysillä ihan missä vaan ja pompata kuinka korkealle vaan ja tehdä vaikka voltin. Eikun hetkinen? No aika paljon se kestää ja pelastaa kun kroppa on kumimainen ja lihakset lötkeät, mutta supersankarin voimat on vaan Muusan pään sisällä sittenkin. Aina sitä lenkillä miettii miten koirat pysyy ehjinä ja jännittää ja kaitsee niitä liikkumaan turvallisemmin, mutta nyt kävi varotoimista huolimatta juuri niin kuin se pieni pelko takaraivossa varoittelee. Alkulenkki Muusa remmissä turvassa, sitten alku juoksut tarkan silmän alla sormet ristissä. Tyytyväisenä alan sienestämään kun koirat menee järki kädessä jo. Ei mennyt sittenkään, huomaan Muusan mun vieressä, sydän pomppaa kurkkuun. Katson mikä Muusalla on, nään kolme jalkaa maassa. Muusa maahan rauhoittumaan, jospa se vain kolahti. Jatketaan matkaa, edelleen kolme jalkaa. Nyt kävi pahasti, Muusa ei pienestä onnu tai kolhuista välitä. Ei löydy mitään tassusta tai haavoja, aristaa oikean takajalan polvea. Soitto kaverille minne päivystykseen mennään ja spekulaatio mikä mennyt rikki, missä olisi nopeasti ortopedi, ristari todennäköisin. Muusa syliin ja autolle. Itkuinen soitto Saralle siitä kuinka en selviä tästä, jos Muusa ei toivu tai jos siitä pitäisi tulla kotikoira. Ja siitä kuinka en enää ikinä ota yhtään koiraa kun ne niin todennäköisesti loukkaantuu tai on joku muu sairaus joka vähintäänkin doping-sääntöjen takia estää kilpailut missään lajissa. Ja siitä kuinka ei sitten kiinnosta enää mikään koiraharrastuksiin liittyvä, ihan hullun hommaa. Ja siitä kuinka ikävää oli pitää Muusalla pitkä kevyempi kesäloma/kausi, kun se olisi niin paljon mielummin vaan tehnyt paljon ja kaikkea. Niinkö me käytettiin meidän viimeiset kuukaudet. No jos jotain positiivista, niin olin hyvin tyytyväinen siihen, että olen osannut arvostaa kaikkia Muusan kanssa kokemia ja tekemiä juttuja niinkuin viimeisiä, koska koskaan ei tiedä huomisesta.. Siihen on Moonan jälkeen oppinut varautumaan ja lapsellisen optimistinen asenne on muuttunut realismiksi.
Alkuhätääntymisen jälkeen pystyin keskittymään tärkeimpään, eli mihin pääsee hoitoon ja mistä löytyy osaavaa apua mahdollisimman nopeasti. Paljon puheluita. Samalle iltaa päivystykseen jalka kopelointiin ja seuraavana päivänä lisätutkimuksiin. Löytyi polven kohdalta 7cm syvä pistohaava ja ultrattiin nestettä nivelen ulkopuolella ja iso musta möntti, joka varmaankin verenpurkauma. Rakenteissa ei näkynyt vikaa. Eli haavaa ja isoa ruhjetta enempää ei löydetty. Rauhoituksessakin testattuna ristarit oli ok. Meillä saattoi käydä hyvä tuuri. Magnettia ei vielä lähdetty tekemään. Kipulääkettä ja tujut antibiootit tulehdusta estämään.
Nyt on kulunut 1kk tapaturmasta ja Muusa liikkuu ravia hyvin, välillä istuu, makaa ja seisoo symmetrisesti, välillä ei. Edistymistä tapahtuu, mutta hitaasti. Pienillä remmipissatuksilla mennään vielä. Lihaksissa on pientä toispuoleisuutta. Kraniossa on käynyt ja se on auttanut silminnähden kehon symmetrisempään käyttöön. Kylmähoitoa on saanut kotona päivittäin. Huomenna mennään vasta fyssarille katsomaan, jos jumppia voisi aloittaa ja siellä toivottavasti vähän selviää millä aikataululla voi mahdollisesti nostaa liikuntaa. Kuukauteen on mahtunut paljon liikkeen kyttäystä ja huolta, toiveita ja pelkoja. Nyt näyttää jo aika hyvältä, mutta vielä ei tietysti voi olla varma toipuuko jalka ajan kanssa vai ei. Ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta. Toissayönä näin painajaista että Moona ja Muusa piti kumpikin lopettaa ja mun piti itse pistää ne piikit. Viime yön unessa Muusa seisoi korkealla kivellä muka kuntoutuneena, mutta jalka oli yhtä holtiton kuin vastasyntyneellä varsalla. Noh, todellisuus ei onneksi ole yhtä synkkä ja karu. Kyllä se jalan kyttääminen ja tarkkailu on tullut rutiiniksi, mutta en sitä jatkuvasti stressaa. Viikonloppuna Muusa hengaili rauhallisesti vapaana meidän läheisen aidatun lasten leikkikentän lähellä ja löysi puskasta pallon. Ensin katsoi muo ja totesi että olen muuttunut tylsäksi omistajaksi ja ilme kirkastui kun keksi viedä sen verkkoaidan toisella puolella kuikuilevalle lapselle. Muusa työnsi pallon aidan ali ja pikkumies tuuppasi sen varovasti takaisin. Muitakin lapsia ja äitejä  tuli ihailemaan Muusaa. Kukaan ei valittanut vapaana olevasta koirasta ja Muusa oli niin onnellinen siinä häntä heiluen ja pylly pystyssä nauttien pienestä leikistä.

Etna on äitiinsä tullut, ja ehkä Riski isäänkin, jolla taitaa olla myös törmäilyauton piirteitä. Etnalla ei ole niin lötköt lihakset, mikä auttaa pystyssä pysymisen kanssa. Tulivuori-ominaisuus taas tuo lisää riskejä. Etna ei tosiaankaan ole alusta eikä ääni arka. Etna ei osaa pelätä itsensä satuttamista. Etna ei taitaisi pärjätä luonnossa. Jo pienenä se hyppäsi yli metrisestä umpiaitaparvekkeesta könyten yli kohti tuntematonta, onneksi ekasta kerroksesta. Etna haluu mukaan, Etna tulee mukaan. Etna menee vaikka läpi harmaan kiven. Tai puun, johon se on kahdesti törmännyt Malkinin kanssa lenkkeillessä. Kerran runkoon kun ei ehtinyt hypätä. Kerran en nähnyt muuta kuin ulisevan takaisinpäin kipittävän etnan pää kallellaan. Olin melko varma että se sai aivoverenvuodon ja menetän sen. Tunnin päästä Etna palautui. Etna rakasataa hypätä auton häkkiin kun sai siitä muutaman kerran nuorena namin. Etna teke kaiken tuultakin nopeammin, nopeammin kuin minä ehdin avata häkin oven. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun se on täysiä hypännyt päin häkin ovea. Etna ei oppinut, koska Etna ei välittänyt, Etnaa ei haittaa että sattuu? Etna on terästä? Minä opin nopeammin varomaan Etnan puolesta, käsi eteen aina.

Vannoin että Muusa ei juokse enää muiden kanssa metsässä jos toipuu. Etnan ei myöskään pitäisi juosta. Malkin ja Moona saa juosta, niillä on itsesuojeluvaisto. On nekin itseään ehtinyt metsässä satuttaa. Moona on pari kertaa reväyttänyt jalan. No Malkin on tainnut kerran pudota puomilta ja jalka tuli hetkeksi kipeäksi. Ne ei kuitenkaan käyttäydy hengenvaarallisesti. Voiko tätä verrata siihen että hienoimpia kilpahevosia tarhataan yksin omaan pikku plänttiin ja seisotetaan turvallisessa boxissa ettei mitäön satu. En tiedä, mutta kyllä ne kotikoirinakin tarvitsisivat erityis suojelun.

Muusa ja Etna on täynnä hyviä harrastuskoiran ominaisuuksia. Alkuun Etna tuntui vähän liian hullulta Muusaa ja Malkiniin tottuneena. Nyt alan taas nauttia siitäkin, siitä tunteesta kun on veitsen terällä. Mietin, että jos ikinä vielä otan uuden koiran, haluan semmoisen normaalin, joka vaikka saattaa jännittää joskus jotain ja miettii onko normaalia kun keinulla putoaa korkealta ja rämisee vähän.

Oon taas miettinyt, että mitä jos koiraharrastus olisi itselle vain semoinen mukava harraste muun elämän rinnalla. Semmoinen stressitön ajankulu ja pieni ilo arjen keskellä. Silloin ne alamäet ja ennenaikaiset eläköitymiset ei niin paljon satuttaisi. Mutta sitten mietin, että ne onnistumiset ja ilon tunteet, jonkun asian saavuttaminen mihin on laittanut ison palan ajatuksista ja elämästä. Ei se sitten varmaan niin paljon antaisikaan. Ja mietin että niin se taitaa mennä elämässä muutenkin, ne parhaat asiat vaatii paljon työtä tai epäonnistuessaan myös satuttaa eniten. Joko täysillä tai ei ollenkaan siis!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Tapahtumarikasta aikaa

Pitkästä aikaa täytyy päivitellä lyhyesti kuulumisia tänne. Kesä on ohitse, ja niin paljon on kaikkea tapahtunut.

Muusan agiliitelyt lähtivät sujumaan ja päästiin jopa karsinnoissa sijalle 9, eli lähdettiin edustamaan suomea pm-kisaan ruotsiin. Aika huikea fiilis oli vetää maajoukkuevaatteet niskaan. Ja hauskaa mennä laivalle ja reissuun pikku Muusan kanssa, kun ei tarvii miettiä miten se pärjää hoidossa. Muusa on kyllä kiltein ja helpoin koira ottaa mukaan mihin vaan. Joka radalla tuli ohjaajalta pikku mokat, mutta hienosti me vedettiin tuloksista huolimatta. Siitä asti on Muusa pitänyt taukoa agilitysta ja olen keskittynyt nuorison treenaamiseen.
Hakumetsään ja vähän tottikseen ja tokoon on Muusakin päässyt mukaan. Hakukolmosesta on tehty yksi 2- ja yksi 1-tulos. Vielä keväällä pitäisi yksi tulos tehdä, jos mielitään pk-smiin. On se vaan ihan huikean hieno koira ja olen kyllä niin kiitollinen että mä oon saanut sen.

Malkin on korkannut agiuransa 3xhyl radalla. Osattiin kepit ja kontaktit, mutta radan tekemisessä oli vielä pientä säätöä. Malkin menee jo ihan hienosti välillä, mutta ihan ei ole vielä syttynyt ja mene aina täysillä. Se on hyvin kyllä motivoitunut, mutta tällä hetkellä kovin tehtävä orientoitunut vielä. Ratatreeniä pitäis tehdä enemmän. Tottis sujuu paremmin jo mielentilallisesti, ehkä bh-koetta voisi jo alkaa mietiskelemään.

Etna pieni on omanlaisensa kahjo bordercollien alku. Tai onhan se jo tullut 1.5v, eli iän puolesta aikuinen. Sen kanssa on aika mahtavaa treenata, kun on niin innokas ja nopea oppimaan. Korkea tempperamentti saa sen tekemään kaiken super nopeasti ja tarjoaa myös kaikkea tekemistä aktiivisesti. Röyhkeyttä ja asennetta on enemmän kuin emässään. Agilityssa se on ollut melko haastavakin, kun kaikki pitää tehdä kovempaa mihin kropanhallinta ja taidot riittää. Tuntuu että kaikki mahdollinen pitää purkaa palasiksi ja oikeasti opettaa. Etna ei mieti ja hidasta jos joku menee pieleen, vaan kiihdyttää ja lisää vähän tehoja. Ei ole yhtään saman tuntuinen kuin Muusa, reagoi paljon nopeammin ja kääntyy tiukemmin. On semmoinen tulinen pikku raketti, kun taas Muusa on junamainen ja letkeä.

Moona oli kesän äidillä maalla, ikävähän sitä tuli. Nyt on kotona, ja huomaan ettei asfalttikävelyt ja meidän lenkkitahti ole tehnyt hyvää. Voi paremmin kun saa omaan tahtiin touhuta pihalla. Oon vähän opettanut sille temppuja aktivoinniksi. Virtaa olisi vaikka mihin. Pian on Moonalla 8-synttärit jo.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Helmikuu

Päätähti kisakoira Muusa on jatkanut rikkonaista elämäänsä. Kennelyskä lepo ja kevennetty liikunta remmissä asfaltilla sai tassunpohjat kulumaan. Nopeasti onneksi paranivat kisakuntoon. Sitten on putoiltu puomilta ja paha liukastuminen lumen alla olevalla piilojäällä. On käyty kraniossa ja fyssarilla sekä lomailtu treeneistä. Nyt kun treeni aloitettu, niin tuntuu vähän vetävän jumiin. Aito urheilija ei tervettä päivää nää, vai miten se nyt meni. Noh, koira on hengissä ja liikkuu kuitenkin hyvin, että oikeasti olen siitä kovin onnellinnen. On kisattu hurja määrä ratoja ilman nollan nollaa, sisältäen eo-karsinnat. Hyviä ratoja ja jokunen säätö rahakin. En ymmärrä, miten taso kisoissa laskee ja treeneissä havaittavissa kuitenkin selkeää kehittymistä. Muusa on todella osaava koira ja hurjan hyvin ohjauksessa, niin ihan ärsyttää miten en sen kanssa saa nollia tehtyä. Ihan kuin joku kirous. Virheitä on tullut kepeillä enemmän kuin yleensä, mutta melkein aina radat kaatunut omaan puutteelliseen ohjaukseen. Oikea kisavire ei ole löytynyt. Viime vkl käytiin tauon jälkeen kisaamassa, ja ensimmäisen huonon radan jälkeen teimme vihdoin kaksi nollaa. Tuntui jotenkin, että joku lukko aukesi ekan nollan jälkeen ja toinen tuli sitten itsestään. Optimistina ajattelisin, että tästä se voisi taas lähteä, ja tuli luottoa, että kyllä me osataan tehdä nollia. Tunnelmat starttiviivalla oli itsellä jännittyneet, mieleen hiipi ajatus taas siitä, että miksi täytyy kisata, kun treenaaminen on kivempaa. Onnistuneilla radoilla löysin kuitenkin hyvän keskittymisen koko radan ajaksi, luoton koiraan ja huolellisuuden ilman varmistelua. Jostain mielen jutuista ne kisa onnistumiset suureksi osaksi on kiinni. Pelottaa etten koskaan saa noin täydellisesti omiin käsiin sopivaa koiraa, niin toivon todella että Muusa pysyisi kunnossa ja osaisin nauttia jokaisesta agiltynpätkästä sen kanssa :) 

Moona on saanut treenata aina joskus jotain. Eilen se pääsi tokoilemaan niinkuin ennen vanhaan. Se tekee todella hyvin ja kuuntelee, vaikka takana on vaan taukoa ja miten sattuu tekemistä. Tuli taas kovin haikea olo. Moona tuntuu niin tutulta ja tietäisin miten sitä treenaisin ja mitkä on ongelmia ja miksi. Semmoinen dejavu olo. Moona on niin liikuttavan onnellinen kun pääsee hommiin. On se vaan harmi, kun mieli on nuori ja kroppa menossa hautaan. Ainakin se menee hitaasti, jolloin on vähän helpompi tätä itselle käsitellä. Tällä hetkellä menee jatkuva kipulääke, ja tärkein onkin pitää Monsteri kivuttomana ja hyvässä lihaskunnossa.

Malkin on kehittynyt viime kuusta puomilla, ja voi jopa mennä radalla helppoa ulostuloa. Mutta ongelma vaan on tuossa metodissa, että isolle koiralla kaksi laukkaa alustulolla tarkoittaa kovassa vauhdissa jarruttamista, ja kun kovassa vauhdissa pidentää askelta ja mokaa, niin hidastaa sitten seuraavalle toistolle onnistuakseen, kun aloitettu matalammalla mielentilalla treenaus. Kesään asti katsotaan keksiikö se pidentämällä osua, vai pelataanko vähäksi aikaa matalalle puomille ja Trkmanin metodiin. Malkinin tottis junnaa paikoillaan, enemmän pitäisi treenata varmaankin.

Etnalla uskon puomin valmistumiseen rauhallisemmallakin metodilla, se on näppärämpi ja kooltaan kompakti. Eppunen on myös kehittynyt agissa ihan hurjasti. Rimoja nostettu 40cm ja ihan yhden lähettämishypyn treenillä siedätetty liikkeen sietämiseen ja puututtu pudotukseen ja palkka heti kunnon hypystä. Ja se ymmärtää ja osaa välillä jo hirveen mukavasti. Se on terävä liikkeinen ja kääntyy hyvin, hyppykin näyttäisi olevan kaunis. Lahjakas pentu kerrassaan. Tai no, aika aikuismainen se jo on 11kk iässä :)




maanantai 16. tammikuuta 2017

Tammikuu 2017

Ja niin se vaan on melkein vuosi vierähtynyt, enkä tätä ole saanut päivitettyä. Nyt ajattelin päivittää kerran kuukaudessa uuden vuoden kunniaksi :)
Mitään kovin jännää harrastusrintamalla ei viime vuoden aikana tapahtunut. Väliin mahtui muutto maalta kerrostaloon kaupunkiin ja mulla alkoi opiskelu.



Tiivistetään tilanne ajantasalle. Muusalle nollia aksasta jokunen, ja ava tulokset. JK2 ja HK3 vahvoin ykköstuloksin. Toko toistaiseksi lopetettu. Muusa toipui pennuista älyttömän nopeasti. Harmittavinta oli sarveiskalvon haava, joka esti doping-karenssin takia meidän osallistumisen karsintoihin. Kerran oltiin nuoren Moonan kanssa karsinnoissa muutama vuosi sitten, ja alkoi jo tuntumaan että aina tulee joku osallistumisen este, ja tuo nyt oli turhin ikinä. Mutta tietysti kiva ettei mitään sen vakavampaa ja muutenkin Muusan fyysinen kunto on ollut ihan loistavaa. Toko selvästi suurin syy Muusan tapaturmille.

Moonalla on tilanne mennyt huonommaksi. Kipulääkettä menee ja jos on koitettu nyt ilman, niin oireet palaa. Anaaleja myös välillä täytyy tyhjentää. Moona ressu. Välillä ei edes halua lähteä mukaan kun olen töihin lähdössä, vaan valitsee jäädä sängylle köllöttelemään ja Saran rapsutettavaksi. Lenkeillä oon sitä pitänyt ihan normaalisti ja välillä päässyt treenaamaankin kevyesti, on kyllä ihan raivopää niinkuin aina ennenkin.

Malkin on ollut välillä ihana ja välillä riesa. Semmoista se teinikoiran kanssa on. On vaatinut keskustelua mm. siitä, tarviiko naapureita haukkailla rapussa ja mitenkä siinä hihnassa kuljetaan. Treenit alkaneet sujumaan ehdottoasti paremmin ja paremmin. Vire kasvaa ja paljon hyviä juttuja. Keskittyy ja tykkää tehdä, mun kanssa. Jälki oli pääosassa kesän ja syksyn. Mullekin uusi laji toi peltojäljestys, ja on kyllä kovin mielenkiintoista. Malkin on kyllä omimmillaan tolaisessa keskittymislajissa missä saa käyttää hajuaistia.

Etna, Eppu, Eemeli, Muusan pentu April jäi kotiin. Etna on enemmänkin Saran oma. Siinä jos jossakin on tulta ja tappuraa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Nyt 9 kuinen kakara ei ole vieläkään sisäsiisti, vaikka muuten alkaa olla suht fiksu kaveri.  Vähän oon mäkin sen kanssa päässyt testaamaan agia, ja on sen kanssa kyllä kivaa puuhata. Hieno ja innokas pikku kiituri.

Tammikuusta tuli tämmöinen vanhan muistelu ja ajantasalle päivittely, sillä kovin hiljaiseksi kuuksi tämä jää. Vuoden alussa ehdittiin yhdet agikisat käydä, ja kaksi yötä niin Muussen yskähti. Kovin lievää oli onneksi tämä kennelyskäversio, saattoi jopa olla noilla kaikilla, kun kaikki ainakin kerran yskäisi. Kukaan ei yskinyt mitään klimppejä tai kunnolla kakonut, joten lähinnä lenkkitauolla ja karenssilla tästä pääsee. Opinnot kiittää treenitauosta. En tiedä mitä karmaa tämä oli, kun juuri olin löytänyt kadonneen motivaation kisata ja nyt 6 starttia jouduin perumaan. Tampereen karsintaan mahdollisesti päästään mukaan.

Ekat kisat meni tavallaan tosi hyvin, vaikka vähän harmitti kun nollia tuli vain yksi ja enemmän oltais tarvittu varsinkin nyt kun tuli tuo yskä. Eka rata oli nätti nolla, oma fiilis oli vähän löysä. Toka hypäri oli mun mielestä magee, koska sain tehtyä omasta mielestä täydelliset linjat. Virhe meni Muusan vahigoksi, kun rämäytti yhden riman päälle epähuomiossa. Kolmas rata taas mun piikkiin, kielto kun pee ohjaus, mutta muutoin hyvä meno. Noi pikkujutut täytyisi vaan saada pois. Ihan sama oli noita edelliset kisat, yksi nolla ja kaksi rataa ihan pikku virhein. Oma tuntuma on, että joku viimeinen oma puristus puuttuu. Eli osaaminen olisi nyt, mutta se joku pikku juttu tarvitaan, jotta kehitytään seuraavalle tasolle. Ehkä se on se halu ja motivaatio. Ehkä me tänä vuonna löydetään se? Ja saan omasta mielestä pois tuon ehkä sanan, ja löydän jotain päättäväisyyttä itsestäni.
Malkinin vuoden aloitus oli eka juoksaripuomi pallolle. Automaatin kanssa ollaan siis tehty. Tästä vois ehkä kirjoittaa joskus enemmänkin ja jakaa meidän kokemuksia. Jännä itsekin nähdä mitä tästä tulee. Keppejä pitäisi kanssa aloitella, mutta se ei vaan jotenkin nyt nappaa. Huomaan että kyllästyttää helposti opettaa samoja asioita uudestaan, jos tietää jo miten se prosessi tulee menemään, eikä ole haastetta. Pääsis jo sinne pellolle taas huomaamaan kuinka avuton on, ja jokaisessa treenissä oppii ja keksii jotain uutta.