maanantai 6. maaliskuuta 2017

Helmikuu

Päätähti kisakoira Muusa on jatkanut rikkonaista elämäänsä. Kennelyskä lepo ja kevennetty liikunta remmissä asfaltilla sai tassunpohjat kulumaan. Nopeasti onneksi paranivat kisakuntoon. Sitten on putoiltu puomilta ja paha liukastuminen lumen alla olevalla piilojäällä. On käyty kraniossa ja fyssarilla sekä lomailtu treeneistä. Nyt kun treeni aloitettu, niin tuntuu vähän vetävän jumiin. Aito urheilija ei tervettä päivää nää, vai miten se nyt meni. Noh, koira on hengissä ja liikkuu kuitenkin hyvin, että oikeasti olen siitä kovin onnellinnen. On kisattu hurja määrä ratoja ilman nollan nollaa, sisältäen eo-karsinnat. Hyviä ratoja ja jokunen säätö rahakin. En ymmärrä, miten taso kisoissa laskee ja treeneissä havaittavissa kuitenkin selkeää kehittymistä. Muusa on todella osaava koira ja hurjan hyvin ohjauksessa, niin ihan ärsyttää miten en sen kanssa saa nollia tehtyä. Ihan kuin joku kirous. Virheitä on tullut kepeillä enemmän kuin yleensä, mutta melkein aina radat kaatunut omaan puutteelliseen ohjaukseen. Oikea kisavire ei ole löytynyt. Viime vkl käytiin tauon jälkeen kisaamassa, ja ensimmäisen huonon radan jälkeen teimme vihdoin kaksi nollaa. Tuntui jotenkin, että joku lukko aukesi ekan nollan jälkeen ja toinen tuli sitten itsestään. Optimistina ajattelisin, että tästä se voisi taas lähteä, ja tuli luottoa, että kyllä me osataan tehdä nollia. Tunnelmat starttiviivalla oli itsellä jännittyneet, mieleen hiipi ajatus taas siitä, että miksi täytyy kisata, kun treenaaminen on kivempaa. Onnistuneilla radoilla löysin kuitenkin hyvän keskittymisen koko radan ajaksi, luoton koiraan ja huolellisuuden ilman varmistelua. Jostain mielen jutuista ne kisa onnistumiset suureksi osaksi on kiinni. Pelottaa etten koskaan saa noin täydellisesti omiin käsiin sopivaa koiraa, niin toivon todella että Muusa pysyisi kunnossa ja osaisin nauttia jokaisesta agiltynpätkästä sen kanssa :) 

Moona on saanut treenata aina joskus jotain. Eilen se pääsi tokoilemaan niinkuin ennen vanhaan. Se tekee todella hyvin ja kuuntelee, vaikka takana on vaan taukoa ja miten sattuu tekemistä. Tuli taas kovin haikea olo. Moona tuntuu niin tutulta ja tietäisin miten sitä treenaisin ja mitkä on ongelmia ja miksi. Semmoinen dejavu olo. Moona on niin liikuttavan onnellinen kun pääsee hommiin. On se vaan harmi, kun mieli on nuori ja kroppa menossa hautaan. Ainakin se menee hitaasti, jolloin on vähän helpompi tätä itselle käsitellä. Tällä hetkellä menee jatkuva kipulääke, ja tärkein onkin pitää Monsteri kivuttomana ja hyvässä lihaskunnossa.

Malkin on kehittynyt viime kuusta puomilla, ja voi jopa mennä radalla helppoa ulostuloa. Mutta ongelma vaan on tuossa metodissa, että isolle koiralla kaksi laukkaa alustulolla tarkoittaa kovassa vauhdissa jarruttamista, ja kun kovassa vauhdissa pidentää askelta ja mokaa, niin hidastaa sitten seuraavalle toistolle onnistuakseen, kun aloitettu matalammalla mielentilalla treenaus. Kesään asti katsotaan keksiikö se pidentämällä osua, vai pelataanko vähäksi aikaa matalalle puomille ja Trkmanin metodiin. Malkinin tottis junnaa paikoillaan, enemmän pitäisi treenata varmaankin.

Etnalla uskon puomin valmistumiseen rauhallisemmallakin metodilla, se on näppärämpi ja kooltaan kompakti. Eppunen on myös kehittynyt agissa ihan hurjasti. Rimoja nostettu 40cm ja ihan yhden lähettämishypyn treenillä siedätetty liikkeen sietämiseen ja puututtu pudotukseen ja palkka heti kunnon hypystä. Ja se ymmärtää ja osaa välillä jo hirveen mukavasti. Se on terävä liikkeinen ja kääntyy hyvin, hyppykin näyttäisi olevan kaunis. Lahjakas pentu kerrassaan. Tai no, aika aikuismainen se jo on 11kk iässä :)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti