maanantai 6. marraskuuta 2017

Tulivuori ja Batman

Bordercollie on mahdollisesti tapaturma altis rotu ja Muusa on vielä enemmän tapaturma altis koira. Muusa luulee olevansa batman ja voivansa lentää ja tehdä ihan mitä vaan ilman fyysisiä rajoitteita. Muusa voi kääntyä jarruttamatta ja juosta ihan täysillä ihan missä vaan ja pompata kuinka korkealle vaan ja tehdä vaikka voltin. Eikun hetkinen? No aika paljon se kestää ja pelastaa kun kroppa on kumimainen ja lihakset lötkeät, mutta supersankarin voimat on vaan Muusan pään sisällä sittenkin. Aina sitä lenkillä miettii miten koirat pysyy ehjinä ja jännittää ja kaitsee niitä liikkumaan turvallisemmin, mutta nyt kävi varotoimista huolimatta juuri niin kuin se pieni pelko takaraivossa varoittelee. Alkulenkki Muusa remmissä turvassa, sitten alku juoksut tarkan silmän alla sormet ristissä. Tyytyväisenä alan sienestämään kun koirat menee järki kädessä jo. Ei mennyt sittenkään, huomaan Muusan mun vieressä, sydän pomppaa kurkkuun. Katson mikä Muusalla on, nään kolme jalkaa maassa. Muusa maahan rauhoittumaan, jospa se vain kolahti. Jatketaan matkaa, edelleen kolme jalkaa. Nyt kävi pahasti, Muusa ei pienestä onnu tai kolhuista välitä. Ei löydy mitään tassusta tai haavoja, aristaa oikean takajalan polvea. Soitto kaverille minne päivystykseen mennään ja spekulaatio mikä mennyt rikki, missä olisi nopeasti ortopedi, ristari todennäköisin. Muusa syliin ja autolle. Itkuinen soitto Saralle siitä kuinka en selviä tästä, jos Muusa ei toivu tai jos siitä pitäisi tulla kotikoira. Ja siitä kuinka en enää ikinä ota yhtään koiraa kun ne niin todennäköisesti loukkaantuu tai on joku muu sairaus joka vähintäänkin doping-sääntöjen takia estää kilpailut missään lajissa. Ja siitä kuinka ei sitten kiinnosta enää mikään koiraharrastuksiin liittyvä, ihan hullun hommaa. Ja siitä kuinka ikävää oli pitää Muusalla pitkä kevyempi kesäloma/kausi, kun se olisi niin paljon mielummin vaan tehnyt paljon ja kaikkea. Niinkö me käytettiin meidän viimeiset kuukaudet. No jos jotain positiivista, niin olin hyvin tyytyväinen siihen, että olen osannut arvostaa kaikkia Muusan kanssa kokemia ja tekemiä juttuja niinkuin viimeisiä, koska koskaan ei tiedä huomisesta.. Siihen on Moonan jälkeen oppinut varautumaan ja lapsellisen optimistinen asenne on muuttunut realismiksi.
Alkuhätääntymisen jälkeen pystyin keskittymään tärkeimpään, eli mihin pääsee hoitoon ja mistä löytyy osaavaa apua mahdollisimman nopeasti. Paljon puheluita. Samalle iltaa päivystykseen jalka kopelointiin ja seuraavana päivänä lisätutkimuksiin. Löytyi polven kohdalta 7cm syvä pistohaava ja ultrattiin nestettä nivelen ulkopuolella ja iso musta möntti, joka varmaankin verenpurkauma. Rakenteissa ei näkynyt vikaa. Eli haavaa ja isoa ruhjetta enempää ei löydetty. Rauhoituksessakin testattuna ristarit oli ok. Meillä saattoi käydä hyvä tuuri. Magnettia ei vielä lähdetty tekemään. Kipulääkettä ja tujut antibiootit tulehdusta estämään.
Nyt on kulunut 1kk tapaturmasta ja Muusa liikkuu ravia hyvin, välillä istuu, makaa ja seisoo symmetrisesti, välillä ei. Edistymistä tapahtuu, mutta hitaasti. Pienillä remmipissatuksilla mennään vielä. Lihaksissa on pientä toispuoleisuutta. Kraniossa on käynyt ja se on auttanut silminnähden kehon symmetrisempään käyttöön. Kylmähoitoa on saanut kotona päivittäin. Huomenna mennään vasta fyssarille katsomaan, jos jumppia voisi aloittaa ja siellä toivottavasti vähän selviää millä aikataululla voi mahdollisesti nostaa liikuntaa. Kuukauteen on mahtunut paljon liikkeen kyttäystä ja huolta, toiveita ja pelkoja. Nyt näyttää jo aika hyvältä, mutta vielä ei tietysti voi olla varma toipuuko jalka ajan kanssa vai ei. Ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta. Toissayönä näin painajaista että Moona ja Muusa piti kumpikin lopettaa ja mun piti itse pistää ne piikit. Viime yön unessa Muusa seisoi korkealla kivellä muka kuntoutuneena, mutta jalka oli yhtä holtiton kuin vastasyntyneellä varsalla. Noh, todellisuus ei onneksi ole yhtä synkkä ja karu. Kyllä se jalan kyttääminen ja tarkkailu on tullut rutiiniksi, mutta en sitä jatkuvasti stressaa. Viikonloppuna Muusa hengaili rauhallisesti vapaana meidän läheisen aidatun lasten leikkikentän lähellä ja löysi puskasta pallon. Ensin katsoi muo ja totesi että olen muuttunut tylsäksi omistajaksi ja ilme kirkastui kun keksi viedä sen verkkoaidan toisella puolella kuikuilevalle lapselle. Muusa työnsi pallon aidan ali ja pikkumies tuuppasi sen varovasti takaisin. Muitakin lapsia ja äitejä  tuli ihailemaan Muusaa. Kukaan ei valittanut vapaana olevasta koirasta ja Muusa oli niin onnellinen siinä häntä heiluen ja pylly pystyssä nauttien pienestä leikistä.

Etna on äitiinsä tullut, ja ehkä Riski isäänkin, jolla taitaa olla myös törmäilyauton piirteitä. Etnalla ei ole niin lötköt lihakset, mikä auttaa pystyssä pysymisen kanssa. Tulivuori-ominaisuus taas tuo lisää riskejä. Etna ei tosiaankaan ole alusta eikä ääni arka. Etna ei osaa pelätä itsensä satuttamista. Etna ei taitaisi pärjätä luonnossa. Jo pienenä se hyppäsi yli metrisestä umpiaitaparvekkeesta könyten yli kohti tuntematonta, onneksi ekasta kerroksesta. Etna haluu mukaan, Etna tulee mukaan. Etna menee vaikka läpi harmaan kiven. Tai puun, johon se on kahdesti törmännyt Malkinin kanssa lenkkeillessä. Kerran runkoon kun ei ehtinyt hypätä. Kerran en nähnyt muuta kuin ulisevan takaisinpäin kipittävän etnan pää kallellaan. Olin melko varma että se sai aivoverenvuodon ja menetän sen. Tunnin päästä Etna palautui. Etna rakasataa hypätä auton häkkiin kun sai siitä muutaman kerran nuorena namin. Etna teke kaiken tuultakin nopeammin, nopeammin kuin minä ehdin avata häkin oven. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun se on täysiä hypännyt päin häkin ovea. Etna ei oppinut, koska Etna ei välittänyt, Etnaa ei haittaa että sattuu? Etna on terästä? Minä opin nopeammin varomaan Etnan puolesta, käsi eteen aina.

Vannoin että Muusa ei juokse enää muiden kanssa metsässä jos toipuu. Etnan ei myöskään pitäisi juosta. Malkin ja Moona saa juosta, niillä on itsesuojeluvaisto. On nekin itseään ehtinyt metsässä satuttaa. Moona on pari kertaa reväyttänyt jalan. No Malkin on tainnut kerran pudota puomilta ja jalka tuli hetkeksi kipeäksi. Ne ei kuitenkaan käyttäydy hengenvaarallisesti. Voiko tätä verrata siihen että hienoimpia kilpahevosia tarhataan yksin omaan pikku plänttiin ja seisotetaan turvallisessa boxissa ettei mitäön satu. En tiedä, mutta kyllä ne kotikoirinakin tarvitsisivat erityis suojelun.

Muusa ja Etna on täynnä hyviä harrastuskoiran ominaisuuksia. Alkuun Etna tuntui vähän liian hullulta Muusaa ja Malkiniin tottuneena. Nyt alan taas nauttia siitäkin, siitä tunteesta kun on veitsen terällä. Mietin, että jos ikinä vielä otan uuden koiran, haluan semmoisen normaalin, joka vaikka saattaa jännittää joskus jotain ja miettii onko normaalia kun keinulla putoaa korkealta ja rämisee vähän.

Oon taas miettinyt, että mitä jos koiraharrastus olisi itselle vain semoinen mukava harraste muun elämän rinnalla. Semmoinen stressitön ajankulu ja pieni ilo arjen keskellä. Silloin ne alamäet ja ennenaikaiset eläköitymiset ei niin paljon satuttaisi. Mutta sitten mietin, että ne onnistumiset ja ilon tunteet, jonkun asian saavuttaminen mihin on laittanut ison palan ajatuksista ja elämästä. Ei se sitten varmaan niin paljon antaisikaan. Ja mietin että niin se taitaa mennä elämässä muutenkin, ne parhaat asiat vaatii paljon työtä tai epäonnistuessaan myös satuttaa eniten. Joko täysillä tai ei ollenkaan siis!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti