sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Aramis ja vihdoinkin täyspainoista treenaamista :)

Etnan pentuprojekti ei ollut kovin onnistunut kun kolmesta muskettisoturista selviytyi vain yksi. Yksi menehtyi hapenpuutteeseen synnytyksessä ja yksi oli syntyessään alikehittynyt ja kuoli vajaa 3vrk ikäisenä. Tätä surua en olisi tarvinnut, mutta elämä opettaa näköjään nyt.

Oli mielenkiintoista nähdä minkälainen emä Etnasta kuoriutui ja kyllähän sieltä joku luonnon viisaus löytyi. Kamalinta oli katsoa menehtyneen Alvin pennun taitavia pelastus yrityksiä ja lopulta Etna kantoi Alvinin ihmisen syliin ja pyysi apua. Pennun mennessä huonompaan kuntoon Etna antoi hänen nukkua pois rauhallisesti lämmössä. Etna oli aikamoinen leijonaemo. Aramis oli hänen suuri aarre ja kaikki jätökset siivosi salamana ulkonakin. Etna komensi pentua tekemästä tuhmuuksia ja jaksoi kärsivällisesti toimia leikkitätinä. Pelkäsin miten käy kun pentu muuttaa oman ihmisensä luo ja vietiin se yhdessä Etnan kanssa. Viimeiset leikit ja Etna jätti suosiolla Amon tätinsä Jonan leikitettäväksi. Tyhjään kotiin paluu olikin kamalampaa minulle kuin Etnalle. Kerran ollaan käyty jo Amoa moikkaamassa. Olen tosi tyytyväinen siihen minkälaiselta Amo vaikutti, jo vajaa neljä viikkoisesta tuli vahva tunne, että tyyppi on tasapainoinen ja kiltti ihmisen kaveri. Juuri sellainen kuin toivoin ja haluaisin, ja oli sydäntä raastavaa antaa sen mennä. Se oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu, koska nyt on aika panostaa Etnaan ja Aramis saa arvoisensa elämän parhaassa kodissa, jossa on hänelle aikaa.


Etna pääsi liikkumaan vapaana metsään jo pari viikkoa synnytyksen jälkeen ja pihassa tehtiin jonkin verran tottista ja lenkin varressa parit esine treenit. Pennun lähdön jälkeen aloitettiin heti treenaaminen ilmaisuilla, esineillä ja tottiksella, yhdet hakutreenitkim ehdittiin ennen tämän viikon tending-leiriä. Leirillä tuli sitten tehtyä ekaa kertaa ilmaisuja metsässä maalimiehen näkyvillä, tyhjä pisto ja valmiit esineruudut. Etna on kyllä ihan mielettömän hieno ja lahjakas koira maastoissa ja teki todella upeasti hommia. Tokossakin saatiin hyviä ajatuksia ja uskon että siitä tulee vielä  hieno. Olen niin iloinen kun vihdoin ollaan päästy tekemään ja nyt kun meillä suhde jotenkin syventynyt kun tehty enemmän niin on ihanaa tehdä sen kanssa. Alan vasta ymmärtää mikä kultakimpale se on. Tuntuu että agilitysta voisi pitää vieläkin pidempää taukoa ja jatkaa vielä hetken keskittyen tottikseen, tokoon, hakuun ja esineisiin.

Muusa on päässyt nyt paimentamaan muutaman kerran ja se on ollut mukavaa. Muusan kanssa on mukava harjoitella lajia, kun se on niin kiltti. Pian varmaan pitäisi harkita kokeita. Ekaan Ek3-kokeeseen se on ilmoitettukin ja pudotettua ja tarkkuutta pitäisi vielä vähän treenata ainakin. Jälkiä ollaan ajettu nyt muutamat ja kolmet hakutreenit nyt tauon jälkeen mennyt ok. Agility saa Muusan kanssa jäädä ainakin toistaiseksi, todennäköisesti lopullisesti.

Malkin on asustellut koko koronan ajan äidin luona ja se on kyllä helpottanut meidän remmilenkkejä kovasti, kun kiskoo yms. Bh-koe käytiin tekemässä moitteetta läpi ja treenaillut on hakua ja tottista silloin tällöin, esteitäkin ollaan tehty säästeliäästi. Jalka tarvitsee fysioterapiaa pysyäkseen kunnossa, mutta tuntuu kestävän hyvin elämää.

Eli ollaan vihdoin päästy treenaamaan ja ongelmat ovat tässä hetkessä takana päin. Joka kerta kun otan koiran autosta niin pelkään ontumista ja jos jotakin kaatumista tai liukastumista käy niin paniikki meinaa iskeä. Tämä pelko siis hieman varjostaa elämää, mutta jo pitkäksi aikaa sen pystyy unohtamaan ja nauttimaan tästä hetkestä. Jos jotain taas muistaa paremmin, niin nauttia matkasta ja ihanista koirista, joita en vaihtaisi koskaan. En usko että vähään aikaan harmittaa tai menee hermo minkään epäonnistuneen treenin tai kisan takia.